(no subject)
Paassa soi Leonard Cohenin 'Dance me to the end of love' tosin Madeleine hankala-ranskalais-nimi versiona. Toivoisin jonkun tanssittavan minua niin.
Ja ehka joku tanssittikin. Perjantai yona. Paadyin taas pussailemaan, mutta talla kertaa pahinta tapausta, koska Roope on aina epaillyt meista jotain. Rehellisyyden nimissa en ole sitten perjantaihin mennessa ollut koskaan ajatellut Anthonysta muuta kuin ystavaa, mutta kun sain selville hanen latkaantymisen minuun, herasi minunkin uteliaisuuteni jotenkin. Ja se oli ihanaa, pussailla, pussailla! Ja nyt koen mita vahvinta intohimoa hanta kohtaan. Mina, joka luulin etta seksuaalisesti aktiiviset vuoteni ovat ehka jo ohitse! Tiedan taman olevan vain fyysista vetoa, vaikka han kylla nayttaa vahan minulta (sukulaissieluisuuden merkki!?). Lahetin pari viestia hanelle eilen. Selitin, etta asiat ovat moninmutkaisia ja en ehka jaksa enaa uskoa ihmeisiin. Mutta ehka myohemmin muistamme taas jotain perjantaista, kuka tietaa. Mutta ei mitaan lupauksia!
(ei vastannut muuten)
Roopen kanssa olemme olleet kummallisella pseudo breikilla, koska han ei suostunut minun ehdottamaani taydelliseen kahden viikon eroon. Roope ei oikein osaa pitaa siita kiinni, koska ikavoi minua niin paljon. Ja mina tuskailen hanen tuskaansa ja tunnen kaksinaamaisuuden syyllisyytta taman Anthony tapauksen johdosta. Roope tietaa, etta paadyin kannipaissani hanen luokseen yoksi tuolloin ja mina olen taysin valmistautunut tunnustamaan kunhan han vain kysyisi. Mutta ei, ei kysy. Hanen taytyy epailla, mutta pelkaa varmaan niin paljon kysya. Kieltaa todellisuuden.
Ja silti minusta tuntuu, etta Minun Taytyy Olla Taysi Urpo tyontaessani luotani Roopen kaltaista ihmista, joka on niin huomioonottava, rakastava, epaitsekas ja kaiken puolin pidetty mies laajemmiltikin. Miksi koko kehoni vain hylkii hanta kun kaiken jarjen mukaan sen pitaisi olla avosylin?! Onko tama nyt jotain semmoista, etta elama ei vain yksinkertaisesti saa olla niin yksinkertaista, etta siina pitaa karsia paljon enemman kuin mina olen tahan saakka karsinyt. Etta minun pitaa rakastua johonkin nuoreen heppuun, joka on puolet Roopen loistosta. Karsia, luopua ja unohtaa, jotta voisin sitten kuolemani edessa sanoa, etta tuli elaman malja juotua joka viimeiseen katkeraan pisaraan asti. -- Ja toinen totuus on, etta mina olen vahan tuo taistelija, joka pitaa vaivannaostaan. Seesteinen, rauhallinen, onnellinen elama Roopen kanssa tulisi kai aina ahdistamaan minua. Turvallisuus tukahduttaa. Tai ehka tuon tukehtumisen tunteen sai vain Roope aikaan. Kerta on niin minusta riippuvainen...ja se ei ole oikein...vai onko? Pitaako tuolla tavalla rakastaa kun rakastaa ihan oikeasti, taivaita hipoen?
Huh, kylla helpotti kertoa.
Edit
Ja miten ihmeessa tama voi olla oikein, etta mina olen tuomitsemassa kuka tulee olemaan onnellinen ja kuka surkea. Minun oikeudentajuni ei pysty tahan pahkinaan! Jos kaikki paattyy minun ja Roopen valilla, sen Taytyy olla oikea ratkaisu myos hanelle! Muuten en kykene, en kesta tehda semmoista rikosta.
Ja ehka joku tanssittikin. Perjantai yona. Paadyin taas pussailemaan, mutta talla kertaa pahinta tapausta, koska Roope on aina epaillyt meista jotain. Rehellisyyden nimissa en ole sitten perjantaihin mennessa ollut koskaan ajatellut Anthonysta muuta kuin ystavaa, mutta kun sain selville hanen latkaantymisen minuun, herasi minunkin uteliaisuuteni jotenkin. Ja se oli ihanaa, pussailla, pussailla! Ja nyt koen mita vahvinta intohimoa hanta kohtaan. Mina, joka luulin etta seksuaalisesti aktiiviset vuoteni ovat ehka jo ohitse! Tiedan taman olevan vain fyysista vetoa, vaikka han kylla nayttaa vahan minulta (sukulaissieluisuuden merkki!?). Lahetin pari viestia hanelle eilen. Selitin, etta asiat ovat moninmutkaisia ja en ehka jaksa enaa uskoa ihmeisiin. Mutta ehka myohemmin muistamme taas jotain perjantaista, kuka tietaa. Mutta ei mitaan lupauksia!
(ei vastannut muuten)
Roopen kanssa olemme olleet kummallisella pseudo breikilla, koska han ei suostunut minun ehdottamaani taydelliseen kahden viikon eroon. Roope ei oikein osaa pitaa siita kiinni, koska ikavoi minua niin paljon. Ja mina tuskailen hanen tuskaansa ja tunnen kaksinaamaisuuden syyllisyytta taman Anthony tapauksen johdosta. Roope tietaa, etta paadyin kannipaissani hanen luokseen yoksi tuolloin ja mina olen taysin valmistautunut tunnustamaan kunhan han vain kysyisi. Mutta ei, ei kysy. Hanen taytyy epailla, mutta pelkaa varmaan niin paljon kysya. Kieltaa todellisuuden.
Ja silti minusta tuntuu, etta Minun Taytyy Olla Taysi Urpo tyontaessani luotani Roopen kaltaista ihmista, joka on niin huomioonottava, rakastava, epaitsekas ja kaiken puolin pidetty mies laajemmiltikin. Miksi koko kehoni vain hylkii hanta kun kaiken jarjen mukaan sen pitaisi olla avosylin?! Onko tama nyt jotain semmoista, etta elama ei vain yksinkertaisesti saa olla niin yksinkertaista, etta siina pitaa karsia paljon enemman kuin mina olen tahan saakka karsinyt. Etta minun pitaa rakastua johonkin nuoreen heppuun, joka on puolet Roopen loistosta. Karsia, luopua ja unohtaa, jotta voisin sitten kuolemani edessa sanoa, etta tuli elaman malja juotua joka viimeiseen katkeraan pisaraan asti. -- Ja toinen totuus on, etta mina olen vahan tuo taistelija, joka pitaa vaivannaostaan. Seesteinen, rauhallinen, onnellinen elama Roopen kanssa tulisi kai aina ahdistamaan minua. Turvallisuus tukahduttaa. Tai ehka tuon tukehtumisen tunteen sai vain Roope aikaan. Kerta on niin minusta riippuvainen...ja se ei ole oikein...vai onko? Pitaako tuolla tavalla rakastaa kun rakastaa ihan oikeasti, taivaita hipoen?
Huh, kylla helpotti kertoa.
Edit
Ja miten ihmeessa tama voi olla oikein, etta mina olen tuomitsemassa kuka tulee olemaan onnellinen ja kuka surkea. Minun oikeudentajuni ei pysty tahan pahkinaan! Jos kaikki paattyy minun ja Roopen valilla, sen Taytyy olla oikea ratkaisu myos hanelle! Muuten en kykene, en kesta tehda semmoista rikosta.