Se tästä kesästä
Kun astuin ulos, tuuli puhalsi kasvoilleni kasan keltaisia lehtiä, vaikka se oli muuten varsin leuto pieni pyrähdys. Karvas se oli silti, koska se merkitsi lisää toinen toistaan pimeämpiä öitä ja asioiden tavallista arkisuutta - iloisia puolia saattoi hakea vain jatkuvuudesta, joka niin usein rauhoittaa ihmisten mieltä. Mutta mitä minulle tapahtuu, ajattelin. Kuten joka syksy kun olen päättänyt edellisen koulun.
Tänä kesänä on tapahtunut paljon, siitä huolimatta ettei ole tapahtunut yhtään mitään. Kun se alkoi, matkustin välittömästi Viivin kanssa Luulajaan ostaakseni kuusi kesämekkoa näyttääkseni pirteältä iloisissa väreissä. Olen todennut olettamukseni oikeaksi, eli jos pukeutuu väreihin sen alinomaisen mustan sijaan, mieliala kohoaa. Ihan hitusen ehkä, mutta kuitenkin. Etten näyttäisi työttömältä, jolla ei ole kerrassaan mitään tekemistä ja joka vain kävelee edes takaisin yksin kodissaan. Juhon kanssa keskusteltiin tästä kerran; olihan se vähän kurjaa ettei nähty oikeastaan juuri yhtään koko aikana sen Oriveden työpaikan takia, mutta samapa se. Sitä sattuu. En olisi jaksanut olla enää Oikaraisessakaan. Vaikka se muuten on vanha paikka. Löysin sen vuoden 1799 Suomen kartan näköispainoksesta. Se oli Rowaniemen isoin kylä. Ja Rowaniemi oli samankokoinen kuin Pudasjärwi mutta huomattavasti pienempi kuin Kemi. Muuton hyviä puolia olivat esimerkiksi pariisilaismekko jonka Lissu lahjoitti mulle matkaan ja se, että terassin humala kasvoi valtavaksi, kun sille antoi vain tilaa kasvaa. Toisin sanoen kun nokkoset kitkettiin pois. Sitten ei ollutkaan ollenkaan ikävää tai hapanta. Sain uuden pyörän ja saatoin ajaa sillä auringonpaisteessa minne ikinä tahdoin. Se oli vapautta, sanon nyt. Kun kaikki oli yhtäkkiä lähellä, maailmani kutistui mukavan pieneksi, turvalliseksi koloksi. Ja vielä ylioppilasjuhlista; ne olivat oikein mukavat, varsinkin kun muistan vieläkin Lissun ja Iskän keskustelun. Iskä otti Lissua kädestä ja sanoi että heidän pitäisi olla ylpeitä itsestään kasvattajina kun ovat saaneet saatettua minut tähän elämän pisteeseen, valkolakki päässä ja kaksoistutkinto hyppysissä, kyllä se on pieni ihme kun ottaa huomioon minkä hirveän ihmissuhdesotkun keskellä sain kasvaa. En joutunut huomattavan pahoille teille tai täysin päihteiden orjaksi vaan minusta löytyy nykyään myös järkeä ja taitavuutta (mistä..?). Se sai mielen lämpimäksi.
Jatketaanpa. Kävin sirkuksessa, häissä, kesäteatterissa ja laskin että tänä kesänä olen ostanut kuusi paria kenkiä, koko vuonna yhteensä kahdeksan. Sain FunCardin vuoden odottelun jälkeen. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen jätin kaikki festarit väliin. Kävin juhannuksena koiranäyttelyssä ja otin pari sataa valokuvaa. Olen uinut melkein joka päivä sen jälkeen kun löysin läheltä suojaisan pikku poukaman, jossa vesi tuntuu erityisen lämpimältä verrattuna esimerkiksi Posiojärveen, jossa tuli myös käytyä eräs viikonloppu (se on sitten extreme-urheilijoille, jotka fantasioivat jääpalojen keskellä sukeltelusta). Olen lenkkeillyt todella paljon, tutkiskellut seutua ja nauttinut siitä, ettei kukaan odota minua tai määrää kellonaikoja. Paitsi televisio, jonka mukaan usein suunnittelin ulkoilulenkit. Suomen huippumalli haussa, Lost, Skins, Greyn Anatomia, Poliisikoira Rex, Scarlett, Rokkarille morsian.. Kivaa että syksyllä tulee myös ohjelmaa ! Ja ihan totta, kun minä katson televisiota, en todellakaan istu sohvalla. Olen siellä hahmojen mukana kokemassa kaikenlaista, vaikeita ja helppoja, onnellisia ja murheellisia tilanteita. Miten se luki jossain lehdessä, että julkisuuden henkilöt tai televisiosarjan henkilöt tuntee nykyisin jopa paremmin kuin omat ystävänsä. Ja siksi niille on tarvetta. Näinkin kesän aikana suhteellisen vähän ihmisiä. Mutta en usko, että kenelläkään oli näin paljon aikaa, kourat täynnä, syleittäin, niin kuin Roope Ankalla rahaa. Oli töitä, juhlia, kesämökkejä ja kesäkursseja. Anna Eriksson löysi itsensä heinäkuussa kolmesti ja elokuussa kahdesti, jotenkin tällä tavalla kirjoitti Joonas Hytösen viisas isä kolumnissaan. Voin vain nyökytellä: niin kai sitten minäkin, kun oli aikaa ajatella. Olen oppinut mitä tarkoittaa olla onnellinen ja antaa asioiden edetä omalla painollaan.
Tulin toissapäivänä kotiin kahden viikon reissulta, koska vaikka olen ollut koko ajan lomalla, loma JA maisemanvaihdos on vain terveellistä. Olin pari päivää Helsingissä, missä oli iltaisin säkkipimeää, ja Lissun isosisko kommentoi, että aikoinaan kun hän muutti Lapista, hän vain itki katkerasti tuolle julmalle tummuudelle, mistä meidän pohjoisten ihmisten ei näin kesäisin tarvitse kärsiä laisinkaan. Kesäyöt ovat niin kauniita, hän sanoi, ne ovat koko kesän idea. Siinä kieltämättä oli eräs syy miksi nostaa Rovaniemi muiden eteläisten kaupunkien edelle - näiden syiden löytäminen on välillä jopa tuskallisen vaikeaa tammipuiden varjossa meren kohistessa varpaiden alla laiturilla. Ostin viisi pokkaria, jotta syksy tulisi hitaammin tai jopa unohtaisin sen saapumisen.
Reissun pääkohde oli kuitenkin Barcelona, ihastuttava Barcelona, mieletön Barcelona, rakastettava Barcelona, jossa vierailin elämäni toisen kerran. Ja tällä kertaa päätin että se on minun kaupunkini, varma lomakohde jos haluan aurinkoa, meren, kauppoja, ihmisiä. Rakastan espanjalaisten mielettömyyttä, asenteita, ikuista leikkimielisyyttä, kuolemaan asti jatkuvaa elämän kevyttä flirttiä. Pidän siitä, kun kaupassa tulee hyvä kappale, ihmiset häpeilemättä alkavat tanssimaan ja/tai laulamaan. Pidän siitä, että tuntemattomille yleensä hymyillään, tervehditään vähän ketä sattuu, ei välitetä siitä, että se voisi vaikuttaa tulevaan; ei välitetä siitä, että kaikki loppuu joskus. Niin kauan kuin aurinko paistaa, on aikaa, on onnea, on jännittäviä kohtaloita ja kertomuksia. Eikä vapautuneisuuteen tarvita välttämättä pisaraakaan alkoholia. Sain poskisuudelmia ja käsisuudelmia ja vasta lentokoneessa takaisin Helsinkiin muistin että sikainfluenssa on olemassa koska siitä oli TÄMÄNKOKOINEN OTSIKKO Iltalehdessä. Kävin eläintarhassa ja näin flamingoja, preeriakoiran, hyeenakoiran, mustan pantterin, jaguaarin, tiikerin, leijonan, tukaanin, seepran, gnu-antiloopin, dromedraarin ja paljon muita luonnon monimuotoisuudesta kertovia olentoja. Jopa delfiininäytöksen. Kävin kolmesti hiekkarannalla ottamassa aurinkoa - en palanut muuten kertaakaan - ja uimassa meressä (vain yhtenä päivänä aallot olivat niin suuret että ihmiset nauroivat ja kirkuivat yhtä aikaa kun aallot paiskoivat kaikki kumoon tai hukuttivat hetkellisesti turkoosiin suolaisuuteen), nautin paikallisen jazz-klubin viihteellisestä illasta, näin huomattavan paljon Gaudin taidetta (olen aivan varma että hän käytti oopiumia ja ostin hänen tyylisensä koirapatsaan niin kuin olin aiemmin jo ehtinyt himoita Lomonosovin kaunokaisia), useamman kirkon ja katedraalin, kävin 1920-luvun entisöidyssä huvipuistossa ja julmetun korkealla kaksikorisessa "maailmanpyörässä", ajelin metrolla, kävelin, kävelin ja kävelin, niin että sain paljon rakkoja sekä nautin 40 asteen helteestä. Joka paikassa pilvi tuoksahti välillä sieraimiin, mutta yhteenkään taskuvarkaaseen tai muuhun hämäräheikkiin en törmännyt, se johtuu siitä, että Barcelona on sopivan pieni eikä lainkaan iso, ja se on täytetty vain sydämellisillä ihmisillä. Miehet ovat komeita, naiset ovat kauniita, kaikki ovat veistoksellisia, suurimmalla osalla on tatuointeja ja lävistyksiä. Aika oli pysähtynyt myös Barcelonassa. Koska sielläkin sitä oli paljon. Aamusta yöhön, kaupat olivat auki, ihmiset hereillä, koko ajan jotain tekeillä, ei niin kuin täällä, kun kello 16.00 kaikki menee jäihin. Minua luultiin itsekin espanjalaiseksi, ja kymmenisen henkilöä kysyi tietä. Se johtui kuulemma siitä, että minulla on tummat hiukset, sopivan ruskettunut iho ja määrätietoinen kävely. Mutta miksi hidastella tai kaivella karttoja jos tietää täysin varmasti mihin on menossa ja tuntee paikat ?
Ja sitten tapahtui myös jotain hyvin, hyvin kummallista. Heti ensimmäisenä päivänä.
Kävelin katua ylöspäin kun Lissu oli jäänyt kuvaamaan performanssitaiteilijoita. Nämä taiteilijat olivat muuten kaupungin piriste, taitavia ihmisiä, mikäs sen parempaa kuin omata jokin lahja ja mennä esittelemään ja tarjoamaan sitä muillekin. Minua vastaan käveli mies. Ei mikään parhaimman näköinen, parempikroppaisia esimerkiksi löytyi varmaan satoja. Aavistuksen verran minua pidempi - siis verrattain lyhyt kaveri. Sopivasti lihasta, musta t-paita, polviin asti olevat shortsit jotain kevyttä mustaa kangasta, tennarit, tatuointi toisessa hauiksessa pilkistämässä. Michael Jackson -tyylinen hattu, jonka alta pilkistivät mustat hiukset. En koskaan ole erityisemmin innostunut miehillä ruskeista silmistä, ne ovat liian usein turhan lempeät, tai sitten miehestä paistaa tyytyväisyys tummaan yleispiirteeseensä joka luo liian ylimielisen vaikutelman. Mies oli ruskettunut, kaukaa katsottuna tyypillinen espanjalainen ja kiskoi rennosti tupakkaa puhaltaen ilmaan satunnaisia savukiehkuroita. Mikä kiinnitti huomiota tässä herrassa hänen lähestyessään, oli kuitenkin lahja kasvoissa, heti otsan alla - silmät. En ole koskaan nähnyt sellaisia silmiä. Koskaan kukaan ei ole kävellyt minua vastaan ja aiheuttanut ulkonäöllään niin voimakkaita kylmiä väreitä, sisäisiä väristyksiä, kielen lamaantumista, hengityksen rytmin kohoilua. Ne silmät olivat tummat ja pienet, ja niitä täydensivät viivamaiset, tarkkarajaiset kulmakarvat. Suhteellisen syvältä silmät kiiluivat auringonsäteessä, ja ne kielivät - tietenkin - vaarallisuutta. Itsevarmuutta muttei liiallista ylpeyttä. Ei vihaa, vaan tietynlaista kovuutta, kenties vaikeiden tapahtumien seurauksena. Ne silmät eivät antautuneet, eivät päästäneet tuimaa ilmettään hetkeksikään rentoutumaan, vaan säilyttivät tiukan ilmeensä ja samalla mysteerin. En voinut olla tuijottamatta miestä suoraan silmiin kun hän lopulta käveli vastaan. Ja mies huomasi minut. Kohdallani hän sanoi jotain espanjaksi (mitä todennäköisimmin mitä h******** mulkkaat) mutta olisin voinut valahtaa polvilleni. Ja sitten hän katosi väkijoukkoon, niine silmineen, joita en usko, että näen vastaavia enää koskaan. Niissä silmissä oli jotain haluttavaa, jotain äärimmäisen jännittävää, kokemusten syvyyttä, vaikka ne olivat nuoren miehen. Niistä puuttui luottamus muuhun paitsi itseensä. Ne olivat niin vahvat. Pari tuntia tämän kohtaamisen jälkeen olin aivan poissa tolaltani, koska en tiennyt miten reagoida, miksi ihmeessä minulle tulivat sellaiset tuntemukset. Tulin siihen tulokseen, että ehkä silläkin oli tarkoitus. Mutta voi, kuinka olisin kuollakseni halunnut pysäyttää hänet, koska olisin halunnut jutella niille silmille, keskustella, kysyä, miksi ne näyttivät siltä, minkälainen sielu niiden takaa paljastuisi. Mutta mies oli jo mennyt, kadonnut sekunneissa väenpaljouteen. Sain monenlaista kisailua ja flirttiä osakseni koko matkan ajan, mutta tätä miestä en nähnyt enää, enkä sen vuoksi oikein muitakaan. Keskustelin tästä Juhon kanssa koska minun oli aivan pakko. Juho sanoi että olen höpsö, saa sitä pientä flirttiä pitää yllä varsinkin ulkomailla kun siellä on vähän erilaiset käsitykset kaikesta eikä olla niin tosikkoja. Ja sitten me tultiin siihen tulokseen, että jos elämäni olisi elokuvaa, olisin jo jättänyt Juhon ja karistanut tämän kaupungin pölyt jaloistani lähtiäkseni etsimään tuota muukalaista. Mutta koska se ei ole, voin vain painaa muiston mieleeni ja kantaa sitä siten mukanani. Juho oli täydellinen, ymmärtävä, ja minusta tuntui, että me lähennyimme entisestään tällaisen avoimuuden seurauksena. Sitten puhuimme nimittäin kauan ihmisten viehätysvoimasta ja ylipäänsä ominaisuuksista ja sellaisista asioista, mitkä herättävät meissä huomiota. Ja meillä oli paljon jaettavaa. Se oli ihanaa, ja minulle tuli sellainen tunne, että Juhoa minä tarvitsen. On ihanaa kun on lähellä ihminen, jonka kanssa ei tarvitse salailla, vaan voi olla oma itsensä ja avautua täysin.
Loman jälkeen oli entistä virkistävämpää palata kotiin, ja ensimmäistä kertaa koin senkin tunteen, miten kaipasin tätä kaupunkiasuntoa. Viihdyn niin erinomaisen hyvin. Minulla oli eilen syntymäpäivä, nyt kannan siis mukanani yhdeksäätoista vuotta, niin vähän ja niin paljon. Ja miten runsaasti on vielä edessä. Sain Juholta upean hopeisen nilkkakorun, koska kerroin hänelle, että edellinen hukkui Barcelonan mereen. Jäipähän jotain minustakin sinne, ja tämä uusi koru on sitä paitsi kauniimpi. Ja totta puhuttuna minä taisin itseasiassa päästä kouluun vaikka alussa mainitsin etten tiedä mitä tekisin. Tai minulle pidettiin haastattelu joka päättyi sanoihin, että paperit lähetetään. Se tarkoittaisi, että seuraavan vuoden opiskelisin laulamista, soittamista, näyttelijäntyötä, tekstin ja musiikin dramaturgiaa, ilmaisua, tanssia, tekstin kirjoittamista teatterille, lavastusta, puvustusta, maskien- ja peruukkiensuunnittelua, valo- ja äänisuunnittelua. Ihan täällä Rovaniemellä. Ja tänä aamuna heräsin siihen, kun minulle soitettiin siitä, että hain töitä kesäkuussa ja että nyt olisi tarjolla ilta- tai viikonlopputöitä ja pyydettiin työhaastatteluun.
Onkin syytä lauluun, säestän paljon itse itseäni pianolla (sain tämän 50-vuotiaan kaunottaren kotoa) ja huudan julki kaikki tunteeni, kaiken sen kun olen odottanut jo tarpeeksi kauan, että jotain tapahtuisi (eikä naapureilta ole vieläkään satanut palautetta). Olen äärimmäisen onnellinen, vaikka en nähnytkään sateenkaarta, äsken oli nimittäin niin kummallinen sää että aurinko paistoi ja samalla satoi. Ehkä se kuitenkin tulee esiin hetken päästä. Kai se elämä tästäkin jatkuu hiljalleen, kun jaksaa vain toivoa. Kuinka kepeää onkaan olla mukana tässä kaikessa ! En tosin uskalla ajatella tulevaisuutta, mutta rakastan kaikkea sitä mitä minulla nyt on, rakastan kaunista kotiani, rakastan elämää, rakastan Juhoa. Niin täydestä sydämestäni että pelkään että tämä kaikki yhtäkkiä loppuisi. Ehkä aloitan espanjankielen opiskelun ja ammennan siitä mentaliteettini; lopun aika ei ole vielä, nyt juhlitaan ja nautitaan niin kauan kuin on jotain, mistä iloita.
_____
'Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button, girl.
So cradle your head in your hands
And breathe... just breathe
Tänä kesänä on tapahtunut paljon, siitä huolimatta ettei ole tapahtunut yhtään mitään. Kun se alkoi, matkustin välittömästi Viivin kanssa Luulajaan ostaakseni kuusi kesämekkoa näyttääkseni pirteältä iloisissa väreissä. Olen todennut olettamukseni oikeaksi, eli jos pukeutuu väreihin sen alinomaisen mustan sijaan, mieliala kohoaa. Ihan hitusen ehkä, mutta kuitenkin. Etten näyttäisi työttömältä, jolla ei ole kerrassaan mitään tekemistä ja joka vain kävelee edes takaisin yksin kodissaan. Juhon kanssa keskusteltiin tästä kerran; olihan se vähän kurjaa ettei nähty oikeastaan juuri yhtään koko aikana sen Oriveden työpaikan takia, mutta samapa se. Sitä sattuu. En olisi jaksanut olla enää Oikaraisessakaan. Vaikka se muuten on vanha paikka. Löysin sen vuoden 1799 Suomen kartan näköispainoksesta. Se oli Rowaniemen isoin kylä. Ja Rowaniemi oli samankokoinen kuin Pudasjärwi mutta huomattavasti pienempi kuin Kemi. Muuton hyviä puolia olivat esimerkiksi pariisilaismekko jonka Lissu lahjoitti mulle matkaan ja se, että terassin humala kasvoi valtavaksi, kun sille antoi vain tilaa kasvaa. Toisin sanoen kun nokkoset kitkettiin pois. Sitten ei ollutkaan ollenkaan ikävää tai hapanta. Sain uuden pyörän ja saatoin ajaa sillä auringonpaisteessa minne ikinä tahdoin. Se oli vapautta, sanon nyt. Kun kaikki oli yhtäkkiä lähellä, maailmani kutistui mukavan pieneksi, turvalliseksi koloksi. Ja vielä ylioppilasjuhlista; ne olivat oikein mukavat, varsinkin kun muistan vieläkin Lissun ja Iskän keskustelun. Iskä otti Lissua kädestä ja sanoi että heidän pitäisi olla ylpeitä itsestään kasvattajina kun ovat saaneet saatettua minut tähän elämän pisteeseen, valkolakki päässä ja kaksoistutkinto hyppysissä, kyllä se on pieni ihme kun ottaa huomioon minkä hirveän ihmissuhdesotkun keskellä sain kasvaa. En joutunut huomattavan pahoille teille tai täysin päihteiden orjaksi vaan minusta löytyy nykyään myös järkeä ja taitavuutta (mistä..?). Se sai mielen lämpimäksi.
Jatketaanpa. Kävin sirkuksessa, häissä, kesäteatterissa ja laskin että tänä kesänä olen ostanut kuusi paria kenkiä, koko vuonna yhteensä kahdeksan. Sain FunCardin vuoden odottelun jälkeen. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen jätin kaikki festarit väliin. Kävin juhannuksena koiranäyttelyssä ja otin pari sataa valokuvaa. Olen uinut melkein joka päivä sen jälkeen kun löysin läheltä suojaisan pikku poukaman, jossa vesi tuntuu erityisen lämpimältä verrattuna esimerkiksi Posiojärveen, jossa tuli myös käytyä eräs viikonloppu (se on sitten extreme-urheilijoille, jotka fantasioivat jääpalojen keskellä sukeltelusta). Olen lenkkeillyt todella paljon, tutkiskellut seutua ja nauttinut siitä, ettei kukaan odota minua tai määrää kellonaikoja. Paitsi televisio, jonka mukaan usein suunnittelin ulkoilulenkit. Suomen huippumalli haussa, Lost, Skins, Greyn Anatomia, Poliisikoira Rex, Scarlett, Rokkarille morsian.. Kivaa että syksyllä tulee myös ohjelmaa ! Ja ihan totta, kun minä katson televisiota, en todellakaan istu sohvalla. Olen siellä hahmojen mukana kokemassa kaikenlaista, vaikeita ja helppoja, onnellisia ja murheellisia tilanteita. Miten se luki jossain lehdessä, että julkisuuden henkilöt tai televisiosarjan henkilöt tuntee nykyisin jopa paremmin kuin omat ystävänsä. Ja siksi niille on tarvetta. Näinkin kesän aikana suhteellisen vähän ihmisiä. Mutta en usko, että kenelläkään oli näin paljon aikaa, kourat täynnä, syleittäin, niin kuin Roope Ankalla rahaa. Oli töitä, juhlia, kesämökkejä ja kesäkursseja. Anna Eriksson löysi itsensä heinäkuussa kolmesti ja elokuussa kahdesti, jotenkin tällä tavalla kirjoitti Joonas Hytösen viisas isä kolumnissaan. Voin vain nyökytellä: niin kai sitten minäkin, kun oli aikaa ajatella. Olen oppinut mitä tarkoittaa olla onnellinen ja antaa asioiden edetä omalla painollaan.
Tulin toissapäivänä kotiin kahden viikon reissulta, koska vaikka olen ollut koko ajan lomalla, loma JA maisemanvaihdos on vain terveellistä. Olin pari päivää Helsingissä, missä oli iltaisin säkkipimeää, ja Lissun isosisko kommentoi, että aikoinaan kun hän muutti Lapista, hän vain itki katkerasti tuolle julmalle tummuudelle, mistä meidän pohjoisten ihmisten ei näin kesäisin tarvitse kärsiä laisinkaan. Kesäyöt ovat niin kauniita, hän sanoi, ne ovat koko kesän idea. Siinä kieltämättä oli eräs syy miksi nostaa Rovaniemi muiden eteläisten kaupunkien edelle - näiden syiden löytäminen on välillä jopa tuskallisen vaikeaa tammipuiden varjossa meren kohistessa varpaiden alla laiturilla. Ostin viisi pokkaria, jotta syksy tulisi hitaammin tai jopa unohtaisin sen saapumisen.
Reissun pääkohde oli kuitenkin Barcelona, ihastuttava Barcelona, mieletön Barcelona, rakastettava Barcelona, jossa vierailin elämäni toisen kerran. Ja tällä kertaa päätin että se on minun kaupunkini, varma lomakohde jos haluan aurinkoa, meren, kauppoja, ihmisiä. Rakastan espanjalaisten mielettömyyttä, asenteita, ikuista leikkimielisyyttä, kuolemaan asti jatkuvaa elämän kevyttä flirttiä. Pidän siitä, kun kaupassa tulee hyvä kappale, ihmiset häpeilemättä alkavat tanssimaan ja/tai laulamaan. Pidän siitä, että tuntemattomille yleensä hymyillään, tervehditään vähän ketä sattuu, ei välitetä siitä, että se voisi vaikuttaa tulevaan; ei välitetä siitä, että kaikki loppuu joskus. Niin kauan kuin aurinko paistaa, on aikaa, on onnea, on jännittäviä kohtaloita ja kertomuksia. Eikä vapautuneisuuteen tarvita välttämättä pisaraakaan alkoholia. Sain poskisuudelmia ja käsisuudelmia ja vasta lentokoneessa takaisin Helsinkiin muistin että sikainfluenssa on olemassa koska siitä oli TÄMÄNKOKOINEN OTSIKKO Iltalehdessä. Kävin eläintarhassa ja näin flamingoja, preeriakoiran, hyeenakoiran, mustan pantterin, jaguaarin, tiikerin, leijonan, tukaanin, seepran, gnu-antiloopin, dromedraarin ja paljon muita luonnon monimuotoisuudesta kertovia olentoja. Jopa delfiininäytöksen. Kävin kolmesti hiekkarannalla ottamassa aurinkoa - en palanut muuten kertaakaan - ja uimassa meressä (vain yhtenä päivänä aallot olivat niin suuret että ihmiset nauroivat ja kirkuivat yhtä aikaa kun aallot paiskoivat kaikki kumoon tai hukuttivat hetkellisesti turkoosiin suolaisuuteen), nautin paikallisen jazz-klubin viihteellisestä illasta, näin huomattavan paljon Gaudin taidetta (olen aivan varma että hän käytti oopiumia ja ostin hänen tyylisensä koirapatsaan niin kuin olin aiemmin jo ehtinyt himoita Lomonosovin kaunokaisia), useamman kirkon ja katedraalin, kävin 1920-luvun entisöidyssä huvipuistossa ja julmetun korkealla kaksikorisessa "maailmanpyörässä", ajelin metrolla, kävelin, kävelin ja kävelin, niin että sain paljon rakkoja sekä nautin 40 asteen helteestä. Joka paikassa pilvi tuoksahti välillä sieraimiin, mutta yhteenkään taskuvarkaaseen tai muuhun hämäräheikkiin en törmännyt, se johtuu siitä, että Barcelona on sopivan pieni eikä lainkaan iso, ja se on täytetty vain sydämellisillä ihmisillä. Miehet ovat komeita, naiset ovat kauniita, kaikki ovat veistoksellisia, suurimmalla osalla on tatuointeja ja lävistyksiä. Aika oli pysähtynyt myös Barcelonassa. Koska sielläkin sitä oli paljon. Aamusta yöhön, kaupat olivat auki, ihmiset hereillä, koko ajan jotain tekeillä, ei niin kuin täällä, kun kello 16.00 kaikki menee jäihin. Minua luultiin itsekin espanjalaiseksi, ja kymmenisen henkilöä kysyi tietä. Se johtui kuulemma siitä, että minulla on tummat hiukset, sopivan ruskettunut iho ja määrätietoinen kävely. Mutta miksi hidastella tai kaivella karttoja jos tietää täysin varmasti mihin on menossa ja tuntee paikat ?
Ja sitten tapahtui myös jotain hyvin, hyvin kummallista. Heti ensimmäisenä päivänä.
Kävelin katua ylöspäin kun Lissu oli jäänyt kuvaamaan performanssitaiteilijoita. Nämä taiteilijat olivat muuten kaupungin piriste, taitavia ihmisiä, mikäs sen parempaa kuin omata jokin lahja ja mennä esittelemään ja tarjoamaan sitä muillekin. Minua vastaan käveli mies. Ei mikään parhaimman näköinen, parempikroppaisia esimerkiksi löytyi varmaan satoja. Aavistuksen verran minua pidempi - siis verrattain lyhyt kaveri. Sopivasti lihasta, musta t-paita, polviin asti olevat shortsit jotain kevyttä mustaa kangasta, tennarit, tatuointi toisessa hauiksessa pilkistämässä. Michael Jackson -tyylinen hattu, jonka alta pilkistivät mustat hiukset. En koskaan ole erityisemmin innostunut miehillä ruskeista silmistä, ne ovat liian usein turhan lempeät, tai sitten miehestä paistaa tyytyväisyys tummaan yleispiirteeseensä joka luo liian ylimielisen vaikutelman. Mies oli ruskettunut, kaukaa katsottuna tyypillinen espanjalainen ja kiskoi rennosti tupakkaa puhaltaen ilmaan satunnaisia savukiehkuroita. Mikä kiinnitti huomiota tässä herrassa hänen lähestyessään, oli kuitenkin lahja kasvoissa, heti otsan alla - silmät. En ole koskaan nähnyt sellaisia silmiä. Koskaan kukaan ei ole kävellyt minua vastaan ja aiheuttanut ulkonäöllään niin voimakkaita kylmiä väreitä, sisäisiä väristyksiä, kielen lamaantumista, hengityksen rytmin kohoilua. Ne silmät olivat tummat ja pienet, ja niitä täydensivät viivamaiset, tarkkarajaiset kulmakarvat. Suhteellisen syvältä silmät kiiluivat auringonsäteessä, ja ne kielivät - tietenkin - vaarallisuutta. Itsevarmuutta muttei liiallista ylpeyttä. Ei vihaa, vaan tietynlaista kovuutta, kenties vaikeiden tapahtumien seurauksena. Ne silmät eivät antautuneet, eivät päästäneet tuimaa ilmettään hetkeksikään rentoutumaan, vaan säilyttivät tiukan ilmeensä ja samalla mysteerin. En voinut olla tuijottamatta miestä suoraan silmiin kun hän lopulta käveli vastaan. Ja mies huomasi minut. Kohdallani hän sanoi jotain espanjaksi (mitä todennäköisimmin mitä h******** mulkkaat) mutta olisin voinut valahtaa polvilleni. Ja sitten hän katosi väkijoukkoon, niine silmineen, joita en usko, että näen vastaavia enää koskaan. Niissä silmissä oli jotain haluttavaa, jotain äärimmäisen jännittävää, kokemusten syvyyttä, vaikka ne olivat nuoren miehen. Niistä puuttui luottamus muuhun paitsi itseensä. Ne olivat niin vahvat. Pari tuntia tämän kohtaamisen jälkeen olin aivan poissa tolaltani, koska en tiennyt miten reagoida, miksi ihmeessä minulle tulivat sellaiset tuntemukset. Tulin siihen tulokseen, että ehkä silläkin oli tarkoitus. Mutta voi, kuinka olisin kuollakseni halunnut pysäyttää hänet, koska olisin halunnut jutella niille silmille, keskustella, kysyä, miksi ne näyttivät siltä, minkälainen sielu niiden takaa paljastuisi. Mutta mies oli jo mennyt, kadonnut sekunneissa väenpaljouteen. Sain monenlaista kisailua ja flirttiä osakseni koko matkan ajan, mutta tätä miestä en nähnyt enää, enkä sen vuoksi oikein muitakaan. Keskustelin tästä Juhon kanssa koska minun oli aivan pakko. Juho sanoi että olen höpsö, saa sitä pientä flirttiä pitää yllä varsinkin ulkomailla kun siellä on vähän erilaiset käsitykset kaikesta eikä olla niin tosikkoja. Ja sitten me tultiin siihen tulokseen, että jos elämäni olisi elokuvaa, olisin jo jättänyt Juhon ja karistanut tämän kaupungin pölyt jaloistani lähtiäkseni etsimään tuota muukalaista. Mutta koska se ei ole, voin vain painaa muiston mieleeni ja kantaa sitä siten mukanani. Juho oli täydellinen, ymmärtävä, ja minusta tuntui, että me lähennyimme entisestään tällaisen avoimuuden seurauksena. Sitten puhuimme nimittäin kauan ihmisten viehätysvoimasta ja ylipäänsä ominaisuuksista ja sellaisista asioista, mitkä herättävät meissä huomiota. Ja meillä oli paljon jaettavaa. Se oli ihanaa, ja minulle tuli sellainen tunne, että Juhoa minä tarvitsen. On ihanaa kun on lähellä ihminen, jonka kanssa ei tarvitse salailla, vaan voi olla oma itsensä ja avautua täysin.
Loman jälkeen oli entistä virkistävämpää palata kotiin, ja ensimmäistä kertaa koin senkin tunteen, miten kaipasin tätä kaupunkiasuntoa. Viihdyn niin erinomaisen hyvin. Minulla oli eilen syntymäpäivä, nyt kannan siis mukanani yhdeksäätoista vuotta, niin vähän ja niin paljon. Ja miten runsaasti on vielä edessä. Sain Juholta upean hopeisen nilkkakorun, koska kerroin hänelle, että edellinen hukkui Barcelonan mereen. Jäipähän jotain minustakin sinne, ja tämä uusi koru on sitä paitsi kauniimpi. Ja totta puhuttuna minä taisin itseasiassa päästä kouluun vaikka alussa mainitsin etten tiedä mitä tekisin. Tai minulle pidettiin haastattelu joka päättyi sanoihin, että paperit lähetetään. Se tarkoittaisi, että seuraavan vuoden opiskelisin laulamista, soittamista, näyttelijäntyötä, tekstin ja musiikin dramaturgiaa, ilmaisua, tanssia, tekstin kirjoittamista teatterille, lavastusta, puvustusta, maskien- ja peruukkiensuunnittelua, valo- ja äänisuunnittelua. Ihan täällä Rovaniemellä. Ja tänä aamuna heräsin siihen, kun minulle soitettiin siitä, että hain töitä kesäkuussa ja että nyt olisi tarjolla ilta- tai viikonlopputöitä ja pyydettiin työhaastatteluun.
Onkin syytä lauluun, säestän paljon itse itseäni pianolla (sain tämän 50-vuotiaan kaunottaren kotoa) ja huudan julki kaikki tunteeni, kaiken sen kun olen odottanut jo tarpeeksi kauan, että jotain tapahtuisi (eikä naapureilta ole vieläkään satanut palautetta). Olen äärimmäisen onnellinen, vaikka en nähnytkään sateenkaarta, äsken oli nimittäin niin kummallinen sää että aurinko paistoi ja samalla satoi. Ehkä se kuitenkin tulee esiin hetken päästä. Kai se elämä tästäkin jatkuu hiljalleen, kun jaksaa vain toivoa. Kuinka kepeää onkaan olla mukana tässä kaikessa ! En tosin uskalla ajatella tulevaisuutta, mutta rakastan kaikkea sitä mitä minulla nyt on, rakastan kaunista kotiani, rakastan elämää, rakastan Juhoa. Niin täydestä sydämestäni että pelkään että tämä kaikki yhtäkkiä loppuisi. Ehkä aloitan espanjankielen opiskelun ja ammennan siitä mentaliteettini; lopun aika ei ole vielä, nyt juhlitaan ja nautitaan niin kauan kuin on jotain, mistä iloita.
_____
'Cause you can't jump the track, we're like cars on a cable
And life's like an hourglass, glued to the table
No one can find the rewind button, girl.
So cradle your head in your hands
And breathe... just breathe