(no subject)
Hän ja minä.
Ero lienee siinä, että tämän toisen henkilön vanhat ystävät eivät halua mitään yhteyttä häneen, vaikka kutsuvatkin kaikki muut kaveripiiristään kivoihin kemuihin soittelemaan Yötä. Kun taas edes muutamat vanhat ystäväni ovat yrittäneet ottaa miuhun yhteyttä ja jopa pitää sitä yllä. joskin kaikki kaatuu omaan saamattomuuteeni, välinpitämättömyyteeni tai puhumattomuuteeni. Olen vain niin erikoisen hyvä eristämään itseni muista huomaamatta. Muut katselevat leffaa alakerrassa ja mie olen sulkeutunut peittoni sisään lukemaan Kurt Vonnegutia (kuullostaapa ah niin tekotaiteelliselta teiniangstiasetelmalta). Ja mie vielä viihdyn tässä hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Tosin, joskus huomaan kuinka muista on tullut niin kiiteitä yksiköitä, eikä mulle ole enää mitään pääsyä siihen. Harmistunut olo, ettei musta ole tarpeeksi muille eikä musta pidetä, mussa on jotain väärää tai jotain mikä kaikkialla loitontaa mut. Ihan sama missä. Enkä halua yrittää erikoisemmin. Enkä tiedä kuinka se tehtäisiinkään ("Moi, ollaanko kavereita? "kuullostaa suht huonolta avausrepliikiltä). Teenkö mä tän kaiken täysin vaistonvaraisesti? Mutta noh, selkäänpuukottajia ja paskanpuhujia löytyy vaikkei niitä kaveripiiriksi asti olisikaan. Miksi nähdä vaiva? On muutamia ihmisiä, joista pidän, ja jotka saa mut uskomaan ettei kokonaisuus oo vain toisen silmäkulmasta ponnistamista. Mutta meidänkin välillä on lasiseinä. Tai vai muovinen, nojaa. Eikä sen yli pääse vaikka kuinka yrittäis (no ehkä viinalla). Ei sillä, että kukaan asettuisi puolelleni jos sitä vaatisin.
Onneksi voin aina saada oman musiikkini ja kirjani ja nauttia lukemalla itseni uuvuksiin. Satoja sivuja ja lopulta nukahtaa kirjan viereen. Parhautta. ja unet. Niissä on parasta.
Danko Jones ja mukavia puolueettomia ihmisiä. Ensi maanantaita odotellessa. Ja hei, kiitos erään mahtavuuden, pääsen naaaatiskelemaan NIN:n keikasta ja permantopaikalla. Siitä tulee jotain kuvailematonta.
Ero lienee siinä, että tämän toisen henkilön vanhat ystävät eivät halua mitään yhteyttä häneen, vaikka kutsuvatkin kaikki muut kaveripiiristään kivoihin kemuihin soittelemaan Yötä. Kun taas edes muutamat vanhat ystäväni ovat yrittäneet ottaa miuhun yhteyttä ja jopa pitää sitä yllä. joskin kaikki kaatuu omaan saamattomuuteeni, välinpitämättömyyteeni tai puhumattomuuteeni. Olen vain niin erikoisen hyvä eristämään itseni muista huomaamatta. Muut katselevat leffaa alakerrassa ja mie olen sulkeutunut peittoni sisään lukemaan Kurt Vonnegutia (kuullostaapa ah niin tekotaiteelliselta teiniangstiasetelmalta). Ja mie vielä viihdyn tässä hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Tosin, joskus huomaan kuinka muista on tullut niin kiiteitä yksiköitä, eikä mulle ole enää mitään pääsyä siihen. Harmistunut olo, ettei musta ole tarpeeksi muille eikä musta pidetä, mussa on jotain väärää tai jotain mikä kaikkialla loitontaa mut. Ihan sama missä. Enkä halua yrittää erikoisemmin. Enkä tiedä kuinka se tehtäisiinkään ("Moi, ollaanko kavereita? "kuullostaa suht huonolta avausrepliikiltä). Teenkö mä tän kaiken täysin vaistonvaraisesti? Mutta noh, selkäänpuukottajia ja paskanpuhujia löytyy vaikkei niitä kaveripiiriksi asti olisikaan. Miksi nähdä vaiva? On muutamia ihmisiä, joista pidän, ja jotka saa mut uskomaan ettei kokonaisuus oo vain toisen silmäkulmasta ponnistamista. Mutta meidänkin välillä on lasiseinä. Tai vai muovinen, nojaa. Eikä sen yli pääse vaikka kuinka yrittäis (no ehkä viinalla). Ei sillä, että kukaan asettuisi puolelleni jos sitä vaatisin.
Onneksi voin aina saada oman musiikkini ja kirjani ja nauttia lukemalla itseni uuvuksiin. Satoja sivuja ja lopulta nukahtaa kirjan viereen. Parhautta. ja unet. Niissä on parasta.
Danko Jones ja mukavia puolueettomia ihmisiä. Ensi maanantaita odotellessa. Ja hei, kiitos erään mahtavuuden, pääsen naaaatiskelemaan NIN:n keikasta ja permantopaikalla. Siitä tulee jotain kuvailematonta.