matagalpa- ja ystävänpäivä
Persdaagi kolomastoista päivä ei osoittautunut huonon onnen päiväksi missään muussa suhteessa, paitsi siinä, että Matagalpa -päivän biletys alkoi taas voimistua. Viime viikon sunnuntainahan oli valtavat pippalot kaduilla ja Parque Dariolla, käytiin siellä hetki jopa pyörähtämässä ja saatiin iloksemme seurata kahden hyvin vapaa-aikaorientoituneen herrasmiehen eroottista tanssiesitystä. Siitä on onneksenne videomateriaaliakin! Varsinainen Matagalpa -päivä on 14.2., kaupungin syntymäpäivä siis. Meitä ei niin hirveästi kiehtonut jäädä sitä seuraamaan... Vaikka olihan siellä sunnuntaina hieman Pestuumarkkinameininkiä, kaljateltat ja kaikki! ;)
Perjantaina kävin myös katsomassa sitä Hippoterapiaa. On hienoa, että näinkin kehitysmaassa (jossa Kaisan ja Suvin kertoman mukaan fysioterapiakin on täysin mitä sattuun) on mahdollista saada tuota ratsastusterapiaa. Siellä taisi olla silloin kuusi asiakasta ratsastamassa, osa ei voinut käyttää jalkojaan ollenkaan, osa pystyi kävelemään tuen avulla. Vaikeinta asiakasta piti olla useamman henkilön auttamassa, tukemassa sivuilta. Kaisa istui hänen kanssaan selässä ja piti kiinni. Itse terapian seuraaminen ei ollut mitenkään hurjan jännittävää, mutta onneksi sain viettää aikaani kehittävän pelin parissa: hevostilan lapset, likaiset ja savunhajuiset kuin mitkä (talon sisällä oli aivan hirveästi savua, niin kuin monessa talossa täällä, savupiippuja ei tunneta) tahtoivat heitellä kanssani palloa. No, eihän siinä nyt tietenkään mitään outoa olisi muuten ollut, mutta kun pallona toimi nuken pää... tuli hieman absurdi olo siinä kopitellessa, enkä saanut koko päivänä päästäni lausetta ”vierivä pää ei sammaloidu”. Kaikenlaista! Saatiin myös matkustaa vähän aikaa minibussin katolla pois tullessa. Se vasta olikin elämys, varsinkin perskannikoiden mielestä. Vielä, kun pääsisi sellaisen koulubussin katolle matkustamaan vaikka välimatkan Matagalpa-Managua.
Perjantai-iltana olisi voinut olla menoa ja meisinkiä kylän jokaisessa menomestassa, mutta tyydyttiin silti lähtemään kotiin Cafe Artesanoksesta yhdeksän jälkeen. Aamulla kun oli taas vaihteeksi aikainen herätys, kun piti ehtiä kuuden bussiin. Villit huhut kertovat, että jotkut meistä olisivat raahautuneet kotiin vasta puoli neljän aikoihin... Itse päätin nukkua hyvät yöunet, mutta eihän siitä mitään sitten tullut: sängyssä alkoi yhtäkkiä paleltaa aivan hirveästi. Lisäsin vaatetta, mutta ei auttanut. Päällä oli villatakki, pitkähihainen paita, pitkät housut ja sukat. Yritin kääriytyä makuupussiin ja lopulta oli pakko lähteä kaivelemaan buranaa, vaikka tunsinkin jäätyväni pystyyn. Kuumemittari väitti asteiden käyneen lähempänä kolmekasia... En tajua, miten voi yhtäkkiä tulla tuollainen kuume! Aamulla olo ei ollut mitä parhain, koska sain nukuttua ehkä kolme tuntia. Heräsimme joskus puoli viiden aikaan siihen, että ulkoa kuuluu järjetöntä meteliä: musiikkia, hälytysajoneuvojen ja erilaisten muiden sireenien/tööttien ääntä, sekä tykinlaukauksia. Aluksi se vaikutti suurin piirtein siltä, että meksikolaiset ovat tulleet ryöstämään koko kylän, mutta eikä mitä: paikalliset ne siellä vaan juhlivat kotikaupunkinsa syntymäpäivää. PUOLI VIIDELTÄ AAMULLA. Kaisa ja Suvi olivat nähneet, että taksit ajoivat jonossa, vilkuttivat valojaan ja soittivat tööttejään. Mahtava meininki. Ei kyllä oikein osattu arvostaa sitä...
Onneksi sain sentään toisen patjan sänkyyni, kun kehtasin avata suuni ja kertoa selkävaivoistani Mamalle. Nyt on hieman miellyttävämpi nukkua. Ihmetyttää kyllä jo viikon jatkunut kova päänsärky, parhaimmillaan vedän muutaman buranan päivässä. Se voi johtua selkä- ja niskakivuista, auringosta tai sitten ihan mistä vaan. Meinaa kyllä mennä järki pikkuhiljaa.
Mutta siis asiaan (ASIAA!)
Kello kuusi aamulla lähdimme jälleen kerran ihanalla bussilla kohti uusia seikkailuja kuudestaan. Tällä kertaa matkakohteenamme oli Laguna de Apoyo, tulivuoren kraatteriin muodostunut syvä järvi, jonka vesi on tooooodella kirkasta. Järven rannalla on useita majataloja, joista Kaisa ja Suvi olivat bonganneet Crater´s Edgen. Meidän piti vaihtaa bussia Tipitapassa (nämä paikalliset ihanat paikannimet) ja Masayassa, että pääsimme sinne saakka. Masayassa koimme myös reissun hirveimmän lounastuskokemuksen: emme löytäneet yhtäkään ravintolaan, joten menimme kahvila-konditoriaan. Sieltä ei saanut kahvia, lämmitettyä pitsaa eikä sämpylöitä, koska sähköjä ei ollut. Juustocroissant maistui hyvin omituiselta ja ”suklaavaahdolla” kuorrutettu ”suklaamuffinsi” maistui joltain aivan järkyttävältä. Täällä on muutenkin tullut huomattua, että kaikki parhaimman näköiset herkulliset leivokset ovat yleensä aivan hirveätä jankkia. Enää en kyllä erehdy ostamaan yhtään mitään kakkusia!
Onneksi Masayasta pääsi äkkiä pois. Suru ja murhe karisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saavuimme majapaikkaamme: se oli aivan uskomaton paratiisi! Kauniisti sisustettu, avonainen ja kuitenkin mukavan kodikas, joka oli aivan järven rannassa. Ylhäällä oli respa sekä ulos avoin hengailutila, välitasanteella pieni keittiötila, jossa henkilökunta teki ruuat ja sieltä sai myös hakea ilmaiseksi kahvia ja teetä (YJES) sekä ruokailuterassi (ei katettu), hieman alempana dormi (järvelle päin seinä pelkkää hyttysverkkoa, näki aamulla hienosti auringonnousun!) ja aivan alhaalla katettu terassi, jossa oli riippumattoja- ja tuoleja, baaritiski, aurinkotuoleja sekä tietenkin RANTA. Rannalla lojui kajakoita, sisäkumeja uimarenkaiksi sekä muita vesileluja. Vähän matkan päässä rannasta oli lautta, jonne pystyi uimaan aurinkoa ottamaan. Se oli oikea unelmapaikka! Puhumattakaan henkilökunnasta: paikan omistaa kanadalainen nainen, joka otti meidät henkilökohtaisesti vastaan. Hän opasti meitä lukkojen käytössä (amerikkaistyyliset numerosarjalukot, joita pitää pyöritellä koodin mukaan, minulle siis täyttä hepreaa) ja muisti lähes heti kaikkien nimet ulkoa. Hän esitteli meille koko paikan ja kehotti, että meidän ei tarvitse etsiä ruokaa: ruoka kyllä etsii meidät. Niin kauan, kun asiakkaat eivät ole uimassa, kantaa henkilökunta ruuat sinne, missä he nyt ikinä sattuvatkaan hengailemaan. Jennin kanssa istuskeltiin juuri rannalla terassilla, kun lounas (todella hyvää patonkia aurinkokuivatulla tomaatilla ja pastaa, ruokakori oli vuorattu banaaninlehdellä) saapui luoksemme oikein komean tarjoilijan tuomana. Ei hassumpaa! Hirveästi ei kyllä aikaamme muuten tuhlattu rannalla, kun sinne saavuttiin. Vesi näytti sen verran houkuttelevalta! Ja se oli lämmintä kuin linnunmaito! Meressä uimisen jälkeen oli ihanaa, kun pystyi sukeltelemaan ja uimaan ilman inhottavaa suolaa.
Bongasin myös mahtavan jutun, nimittäin hieronnan. Puolen tunnin hieronta, jonka antoi sokea mies, maksoi 160 c$ eli noin 6€. Päätin mennä kokeilemaan, koska olin todella sen tarpeessa sängyn takia, eikä kyllä kaduttanut. Tuli niin totaalinen rentoutuminen, ettei jalat meinanneet kantaa, kun nousin hierontapöydältä. Päässä tuntui siltä, kuin joku tulppa olisi irronnut. Hyvä oli sen jälkeen lähteä taas uimaan, kun käsivarret tuntuivat lähinnä makaronilta. En silti onnistunut hukkumaan. Hyppäsin myös pää edellä lautalta vain todetakseni, että bikinien alaosa ei välttämättä aio pysyä ihan joka kerta mukana menossa...
Me kun kaikki tykätään tuosta syömisestä aika paljon, niin oltiin tietenkin hyvissä ajoin jo kärkkymässä illallista ruokailuterassilla. Illallinen oli puoli seitsemältä, joten oli jo ihan pimeää ja pöydissä kynttilät palamassa. Jos jaksoi sen verran taivuttaa niskaansa, että katsoi ylöspäin, näki kauniin tähtitaivaan. Terassilta näkyi myös suoraan Laguna de Apoyolle. Ei hassumpaa siis. Ja ruoka... se oli vallan herkullista! Kaiken kruunasi jälkiruoka, joka oli suoraan uunista tullutta browniesia vaniljajäätelöllä ja suklaakastikkeella höystettynä. En ole kyllä ikinä syönyt niin hyvää jälkkäriä!
Siitä oli sitten hyvä siirtyä vatsat pönköllään rannalle terassille ja riippumattoihin. Eihän siinä kauaa tarvinnutkaan sitten makoilla, kun alkoi jo uni painamaan silmiä. Taisi olla vähän jälkeen yhdeksän, kun luovutin ja lähdin dormiin nukkumaan.
Aamulla oli ihanaa herätä lintujen lauluun ja siihen, kun aurinko alkoi hitaasti nousta järven takaa. Tilanteeseen sopi enemmän ja vähemmän hyvin se, että joku harjoitteli ylhäällä terassilla soittamaan panhuilulla ”Jaakko-kultaa”... Lähdimme sitten reippaina tyttöinä heti aamu-uinnille jo ennen seitsemää (vesi oli tosi lämmintä!)ruokahalua kasvattamaan, sillä hintaan kuului buffetaamiainen. Eikä ollut yhtään huono aamiainen, ei ollenkaan. Söin itseni aivan taneliksi, jonka jälkeen vaapuin vatsa valtavana rantapallona takaisin rannalle. Ehdittiin siinä vielä hetki rentoutumaan, ennen kuin piti lähteä bussilla kohti Masayaa.
Masayassa on pari toria, joilla myydään kaikenlaista käsityötavaraa. Sinnehän piti sitten tietenkin päästä shoppailemaan! Yritin kyllä kovasti pitää järjen kuupassa ja olla tuhlailematta, mutta eihän siitä mitään tullut. Siellä oli koruja, laukkuja, riippumattoja, patsaita, naamioita, ruukkuja ja lähes mitä vaan. Ostin ainakin riippumaton, laukun, huiveja, koruja... mutta osa niistä oli kyllä tuliaisia. Näin yritän ainakin uskotella itselleni ;) Tällä kertaa löydettiin Masayasta ravintolakin, uskomatonta!
Paluumatka oli taas väsynyt ja nihkeä. Jouduttiin pitkän aikaa seisomaan viimeisessä bussissa, mikä on kyllä välillä huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin istuminen. Ette nimittäin usko, miten paljon voi perspakarat hiota siellä kuumassa nahkapenkeillä... Sattui myös pikku äksidentti, kun pistettiin puolen litran vesipullo hattuhyllylle. Se tulla losahti sieltä yhdessä vaihteessa yllättäen suoraan vieressä istuvan miehen munaskuille. Tämä kyseinen herra sattui vielä nukkumaan, mutta virkistyi kyllä silmin nähden nopeasti. Pyytelin vuolaasti anteeksi, vaikka oikeasti nauratti kyllä aivan perskeleesti. Herra istui sitten koko loppumatkan kädet kalleuksiensa suojana, ihan kuin suomalaistytöt olisivat muka miinoittaneet koko hattuhyllyn nicakundien vastaisilla aseilla. Ei itse asiassa yhtään hassumpi idea...
Taas on siis tehty yksi onnistunut reissu. Täytyy sanoa, että tämä paikka on ollut kaikista paras tähän mennessä, vaikka siellä ei voikaan kauheasti tehdä mitään. Päätettiin Jennin kanssa mennä sinne vielä uudestaan, mikäli rahatilanne sallii. Jos siellä voisi olla kaksi yötä, ehtisi rentoutua viiiiiiiiieläkin enemmän. Väsyttää aivan hirveästi, selkä on melko pahasti palanut ja päätä särkee tietty, mutta silti on oikein mukava fiilis.
Kaksi työpäivää ja sitten Managuaan! Kuultiin Isla de Ometepesta kaikkea hyvää, joten siitäkin voi tulla oikein mainio reissu. Alkaa tämä aika kirjaimellisesti valua käsistä...
… mistä tulikin mieleeni, että kohta sitä taas vanhennutaan ja rypistytään. Haluankin esittää synttärilahjatoiveen näin julkisesti:
Lapset barrioissa näkevät päivittäin nälkää. Meillä on mahdollisuus käydä barrioissa kiertelemässä Familias Especialesin työntekijän kanssa ja samalla viedä köyhimmille perheille lahjoituksina ruokaa, vaatteita sekä leluja.
Jos haluat auttaa, voit tehdä pienen rahalahjoituksen tililleni 538907-512791, joka menee riisin ja pussikeittojen hankkimiseen. Jo pienellä summalla voit auttaa yhtä perhettä selviytymään useammasta päivästä!
2kg riisiä maksaa noin 1,85€
Yksi pussikeitto noin 0,25€
Jaamme riisit ja pussikeitot yhdessä Jennin kanssa perheille parin viikon päästä. Voit halutessasi lisätä viestikenttään, mitä haluat ostettavan ja kuinka paljon.
KIITOS <3
Perjantaina kävin myös katsomassa sitä Hippoterapiaa. On hienoa, että näinkin kehitysmaassa (jossa Kaisan ja Suvin kertoman mukaan fysioterapiakin on täysin mitä sattuun) on mahdollista saada tuota ratsastusterapiaa. Siellä taisi olla silloin kuusi asiakasta ratsastamassa, osa ei voinut käyttää jalkojaan ollenkaan, osa pystyi kävelemään tuen avulla. Vaikeinta asiakasta piti olla useamman henkilön auttamassa, tukemassa sivuilta. Kaisa istui hänen kanssaan selässä ja piti kiinni. Itse terapian seuraaminen ei ollut mitenkään hurjan jännittävää, mutta onneksi sain viettää aikaani kehittävän pelin parissa: hevostilan lapset, likaiset ja savunhajuiset kuin mitkä (talon sisällä oli aivan hirveästi savua, niin kuin monessa talossa täällä, savupiippuja ei tunneta) tahtoivat heitellä kanssani palloa. No, eihän siinä nyt tietenkään mitään outoa olisi muuten ollut, mutta kun pallona toimi nuken pää... tuli hieman absurdi olo siinä kopitellessa, enkä saanut koko päivänä päästäni lausetta ”vierivä pää ei sammaloidu”. Kaikenlaista! Saatiin myös matkustaa vähän aikaa minibussin katolla pois tullessa. Se vasta olikin elämys, varsinkin perskannikoiden mielestä. Vielä, kun pääsisi sellaisen koulubussin katolle matkustamaan vaikka välimatkan Matagalpa-Managua.
Perjantai-iltana olisi voinut olla menoa ja meisinkiä kylän jokaisessa menomestassa, mutta tyydyttiin silti lähtemään kotiin Cafe Artesanoksesta yhdeksän jälkeen. Aamulla kun oli taas vaihteeksi aikainen herätys, kun piti ehtiä kuuden bussiin. Villit huhut kertovat, että jotkut meistä olisivat raahautuneet kotiin vasta puoli neljän aikoihin... Itse päätin nukkua hyvät yöunet, mutta eihän siitä mitään sitten tullut: sängyssä alkoi yhtäkkiä paleltaa aivan hirveästi. Lisäsin vaatetta, mutta ei auttanut. Päällä oli villatakki, pitkähihainen paita, pitkät housut ja sukat. Yritin kääriytyä makuupussiin ja lopulta oli pakko lähteä kaivelemaan buranaa, vaikka tunsinkin jäätyväni pystyyn. Kuumemittari väitti asteiden käyneen lähempänä kolmekasia... En tajua, miten voi yhtäkkiä tulla tuollainen kuume! Aamulla olo ei ollut mitä parhain, koska sain nukuttua ehkä kolme tuntia. Heräsimme joskus puoli viiden aikaan siihen, että ulkoa kuuluu järjetöntä meteliä: musiikkia, hälytysajoneuvojen ja erilaisten muiden sireenien/tööttien ääntä, sekä tykinlaukauksia. Aluksi se vaikutti suurin piirtein siltä, että meksikolaiset ovat tulleet ryöstämään koko kylän, mutta eikä mitä: paikalliset ne siellä vaan juhlivat kotikaupunkinsa syntymäpäivää. PUOLI VIIDELTÄ AAMULLA. Kaisa ja Suvi olivat nähneet, että taksit ajoivat jonossa, vilkuttivat valojaan ja soittivat tööttejään. Mahtava meininki. Ei kyllä oikein osattu arvostaa sitä...
Onneksi sain sentään toisen patjan sänkyyni, kun kehtasin avata suuni ja kertoa selkävaivoistani Mamalle. Nyt on hieman miellyttävämpi nukkua. Ihmetyttää kyllä jo viikon jatkunut kova päänsärky, parhaimmillaan vedän muutaman buranan päivässä. Se voi johtua selkä- ja niskakivuista, auringosta tai sitten ihan mistä vaan. Meinaa kyllä mennä järki pikkuhiljaa.
Mutta siis asiaan (ASIAA!)
Kello kuusi aamulla lähdimme jälleen kerran ihanalla bussilla kohti uusia seikkailuja kuudestaan. Tällä kertaa matkakohteenamme oli Laguna de Apoyo, tulivuoren kraatteriin muodostunut syvä järvi, jonka vesi on tooooodella kirkasta. Järven rannalla on useita majataloja, joista Kaisa ja Suvi olivat bonganneet Crater´s Edgen. Meidän piti vaihtaa bussia Tipitapassa (nämä paikalliset ihanat paikannimet) ja Masayassa, että pääsimme sinne saakka. Masayassa koimme myös reissun hirveimmän lounastuskokemuksen: emme löytäneet yhtäkään ravintolaan, joten menimme kahvila-konditoriaan. Sieltä ei saanut kahvia, lämmitettyä pitsaa eikä sämpylöitä, koska sähköjä ei ollut. Juustocroissant maistui hyvin omituiselta ja ”suklaavaahdolla” kuorrutettu ”suklaamuffinsi” maistui joltain aivan järkyttävältä. Täällä on muutenkin tullut huomattua, että kaikki parhaimman näköiset herkulliset leivokset ovat yleensä aivan hirveätä jankkia. Enää en kyllä erehdy ostamaan yhtään mitään kakkusia!
Onneksi Masayasta pääsi äkkiä pois. Suru ja murhe karisi viimeistään siinä vaiheessa, kun saavuimme majapaikkaamme: se oli aivan uskomaton paratiisi! Kauniisti sisustettu, avonainen ja kuitenkin mukavan kodikas, joka oli aivan järven rannassa. Ylhäällä oli respa sekä ulos avoin hengailutila, välitasanteella pieni keittiötila, jossa henkilökunta teki ruuat ja sieltä sai myös hakea ilmaiseksi kahvia ja teetä (YJES) sekä ruokailuterassi (ei katettu), hieman alempana dormi (järvelle päin seinä pelkkää hyttysverkkoa, näki aamulla hienosti auringonnousun!) ja aivan alhaalla katettu terassi, jossa oli riippumattoja- ja tuoleja, baaritiski, aurinkotuoleja sekä tietenkin RANTA. Rannalla lojui kajakoita, sisäkumeja uimarenkaiksi sekä muita vesileluja. Vähän matkan päässä rannasta oli lautta, jonne pystyi uimaan aurinkoa ottamaan. Se oli oikea unelmapaikka! Puhumattakaan henkilökunnasta: paikan omistaa kanadalainen nainen, joka otti meidät henkilökohtaisesti vastaan. Hän opasti meitä lukkojen käytössä (amerikkaistyyliset numerosarjalukot, joita pitää pyöritellä koodin mukaan, minulle siis täyttä hepreaa) ja muisti lähes heti kaikkien nimet ulkoa. Hän esitteli meille koko paikan ja kehotti, että meidän ei tarvitse etsiä ruokaa: ruoka kyllä etsii meidät. Niin kauan, kun asiakkaat eivät ole uimassa, kantaa henkilökunta ruuat sinne, missä he nyt ikinä sattuvatkaan hengailemaan. Jennin kanssa istuskeltiin juuri rannalla terassilla, kun lounas (todella hyvää patonkia aurinkokuivatulla tomaatilla ja pastaa, ruokakori oli vuorattu banaaninlehdellä) saapui luoksemme oikein komean tarjoilijan tuomana. Ei hassumpaa! Hirveästi ei kyllä aikaamme muuten tuhlattu rannalla, kun sinne saavuttiin. Vesi näytti sen verran houkuttelevalta! Ja se oli lämmintä kuin linnunmaito! Meressä uimisen jälkeen oli ihanaa, kun pystyi sukeltelemaan ja uimaan ilman inhottavaa suolaa.
Bongasin myös mahtavan jutun, nimittäin hieronnan. Puolen tunnin hieronta, jonka antoi sokea mies, maksoi 160 c$ eli noin 6€. Päätin mennä kokeilemaan, koska olin todella sen tarpeessa sängyn takia, eikä kyllä kaduttanut. Tuli niin totaalinen rentoutuminen, ettei jalat meinanneet kantaa, kun nousin hierontapöydältä. Päässä tuntui siltä, kuin joku tulppa olisi irronnut. Hyvä oli sen jälkeen lähteä taas uimaan, kun käsivarret tuntuivat lähinnä makaronilta. En silti onnistunut hukkumaan. Hyppäsin myös pää edellä lautalta vain todetakseni, että bikinien alaosa ei välttämättä aio pysyä ihan joka kerta mukana menossa...
Me kun kaikki tykätään tuosta syömisestä aika paljon, niin oltiin tietenkin hyvissä ajoin jo kärkkymässä illallista ruokailuterassilla. Illallinen oli puoli seitsemältä, joten oli jo ihan pimeää ja pöydissä kynttilät palamassa. Jos jaksoi sen verran taivuttaa niskaansa, että katsoi ylöspäin, näki kauniin tähtitaivaan. Terassilta näkyi myös suoraan Laguna de Apoyolle. Ei hassumpaa siis. Ja ruoka... se oli vallan herkullista! Kaiken kruunasi jälkiruoka, joka oli suoraan uunista tullutta browniesia vaniljajäätelöllä ja suklaakastikkeella höystettynä. En ole kyllä ikinä syönyt niin hyvää jälkkäriä!
Siitä oli sitten hyvä siirtyä vatsat pönköllään rannalle terassille ja riippumattoihin. Eihän siinä kauaa tarvinnutkaan sitten makoilla, kun alkoi jo uni painamaan silmiä. Taisi olla vähän jälkeen yhdeksän, kun luovutin ja lähdin dormiin nukkumaan.
Aamulla oli ihanaa herätä lintujen lauluun ja siihen, kun aurinko alkoi hitaasti nousta järven takaa. Tilanteeseen sopi enemmän ja vähemmän hyvin se, että joku harjoitteli ylhäällä terassilla soittamaan panhuilulla ”Jaakko-kultaa”... Lähdimme sitten reippaina tyttöinä heti aamu-uinnille jo ennen seitsemää (vesi oli tosi lämmintä!)ruokahalua kasvattamaan, sillä hintaan kuului buffetaamiainen. Eikä ollut yhtään huono aamiainen, ei ollenkaan. Söin itseni aivan taneliksi, jonka jälkeen vaapuin vatsa valtavana rantapallona takaisin rannalle. Ehdittiin siinä vielä hetki rentoutumaan, ennen kuin piti lähteä bussilla kohti Masayaa.
Masayassa on pari toria, joilla myydään kaikenlaista käsityötavaraa. Sinnehän piti sitten tietenkin päästä shoppailemaan! Yritin kyllä kovasti pitää järjen kuupassa ja olla tuhlailematta, mutta eihän siitä mitään tullut. Siellä oli koruja, laukkuja, riippumattoja, patsaita, naamioita, ruukkuja ja lähes mitä vaan. Ostin ainakin riippumaton, laukun, huiveja, koruja... mutta osa niistä oli kyllä tuliaisia. Näin yritän ainakin uskotella itselleni ;) Tällä kertaa löydettiin Masayasta ravintolakin, uskomatonta!
Paluumatka oli taas väsynyt ja nihkeä. Jouduttiin pitkän aikaa seisomaan viimeisessä bussissa, mikä on kyllä välillä huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin istuminen. Ette nimittäin usko, miten paljon voi perspakarat hiota siellä kuumassa nahkapenkeillä... Sattui myös pikku äksidentti, kun pistettiin puolen litran vesipullo hattuhyllylle. Se tulla losahti sieltä yhdessä vaihteessa yllättäen suoraan vieressä istuvan miehen munaskuille. Tämä kyseinen herra sattui vielä nukkumaan, mutta virkistyi kyllä silmin nähden nopeasti. Pyytelin vuolaasti anteeksi, vaikka oikeasti nauratti kyllä aivan perskeleesti. Herra istui sitten koko loppumatkan kädet kalleuksiensa suojana, ihan kuin suomalaistytöt olisivat muka miinoittaneet koko hattuhyllyn nicakundien vastaisilla aseilla. Ei itse asiassa yhtään hassumpi idea...
Taas on siis tehty yksi onnistunut reissu. Täytyy sanoa, että tämä paikka on ollut kaikista paras tähän mennessä, vaikka siellä ei voikaan kauheasti tehdä mitään. Päätettiin Jennin kanssa mennä sinne vielä uudestaan, mikäli rahatilanne sallii. Jos siellä voisi olla kaksi yötä, ehtisi rentoutua viiiiiiiiieläkin enemmän. Väsyttää aivan hirveästi, selkä on melko pahasti palanut ja päätä särkee tietty, mutta silti on oikein mukava fiilis.
Kaksi työpäivää ja sitten Managuaan! Kuultiin Isla de Ometepesta kaikkea hyvää, joten siitäkin voi tulla oikein mainio reissu. Alkaa tämä aika kirjaimellisesti valua käsistä...
… mistä tulikin mieleeni, että kohta sitä taas vanhennutaan ja rypistytään. Haluankin esittää synttärilahjatoiveen näin julkisesti:
Lapset barrioissa näkevät päivittäin nälkää. Meillä on mahdollisuus käydä barrioissa kiertelemässä Familias Especialesin työntekijän kanssa ja samalla viedä köyhimmille perheille lahjoituksina ruokaa, vaatteita sekä leluja.
Jos haluat auttaa, voit tehdä pienen rahalahjoituksen tililleni 538907-512791, joka menee riisin ja pussikeittojen hankkimiseen. Jo pienellä summalla voit auttaa yhtä perhettä selviytymään useammasta päivästä!
2kg riisiä maksaa noin 1,85€
Yksi pussikeitto noin 0,25€
Jaamme riisit ja pussikeitot yhdessä Jennin kanssa perheille parin viikon päästä. Voit halutessasi lisätä viestikenttään, mitä haluat ostettavan ja kuinka paljon.
KIITOS <3