Heavy Rain
.PlayStation 3.
.pelistudio: Quantic Dream.
.ohjaaja: David Cage.
Sanottakoon näin alkuun, että odotin Heavy Rainin pelaamista kuin kuuta nousevaa. Rakastin Fahrenheitia (studion edellistä peliä) sen yli hilseen menevästä juonesta huolimatta ja Heavy Rain lupasi olla parannettu versio siitä vielä osuvammalla temaattisella käsittelyllä. En täysin pettynytkään, sillä Heavy Rain on erittäin hyvä, joskaan ei täydellinen, noir-henkinen trilleri.
Ensin hyvät asiat. Pelin tunnelma ansaitsee täyden kympin: jatkuva sade, harmaan värisävyt ja immersion taso ovat kaikki juuri kohdallaan. Grafiikka on erittäin kaunista ja ääninäyttely on lähes täydellistä (ainoastaan lapsinäyttelijät, erityisesti loppukohtauksessa, jäävät hieman jälkeen, mutta se nyt on yleinen ongelma missä tahansa tuotannossa) - molemmat sopivat pelin tunnelmaan kuin hanska käteen. Musiikit eivät ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta genreen sopivia ja miellyttäviä.
Juonikin on pääosin erittäin hyvä. Asetelma on herkullinen, pelaajaa tutustetaan Ethanin hahmoon ja perhe-elämään tarpeeksi, joten hänen tuskastaan tulee hyvin todentuntuista. Koetukset, joita murhaaja vaatii Ethanin tekevän, ovat jännittäviä ja inhorealistisia (erityisesti peliohjaimen värinätoiminnon kanssa) sekä omintakeisia vaikka eivät täysin omaperäisiä. Juonenkuljetus on sopivan leppoisaa, mutta toimintakohtaukset erittäin sykähdyttäviäkin.
Kritisoitavaa minulla on tosin juuri juonesta. Suuri paljastus murhaajan identiteetistä ei ensi pelaamisella ainakaan minussa herättänyt sellaista "oh my god!", vaan ennemminkin "häh?"-reaktion. Toinen pelikerta vain vahvisti sitä vaikutelmaa, sillä murhaajan identiteettiä ei pohjusteta lainkaan. Scottia pelatessa vain muutama ohimennen heitetty kommentti viittaa siihen, että hän on murhaaja. Päinvastoin, monet Scottin reaktiot, esimerkiksi Manfredin kuolemaan ja Krameria kuulusteltaessa ovat liian yksioikoisen sankarillisia. Pidin kyllä siitä, että Scott on erittäin miellyttävä hahmo ennen paljastusta, se itsessään lisää paljastuksen draamallista painoarvoa.
Toinen juoniongelma on Ethanin ratkaisematta jääneet tarinanpätkät. Ymmärrän, että dekkarissa tulee olla harhaanjohtavia johtolankoja, mutta Ehtanin muistikatkoksia ja niiden aikana tekemiä origami-kuvioita ei lopullisessa versiossa selitetä lainkaan (vaikka bonusmateriaaleissa selviääkin, mikä niiden selitys alkuperäisessä versiossa olisi ollut). Samaten Madisonin taustan, ja unettomuuden sekä painajaisten alkuperän, olisi voinut ottaa lopulliseen versioon mukaan - tälläisenään Madison jää vähän liian tyhjäksi hahmoksi.
Fahrenheitin ja Heavy Rainin vahvuutena on juonen muokattavuus, mutta siinäkin odotin vähän enemmän Heavy Rainilta. Monessa kohtaa tuntui siltä, että kohtaukseen olisi voinut vain vähällä vaivalla lisätä valinnanvapautta - esimerkiksi yksityisetsivän kovistellessa rikasta kusipäätä pelaaja olisi voinut mielestäni enemmän vaikuttaa siihen, kuinka väkivaltaista kuulustelu on. Näitä kohtia ei ollut paljon ja epäilenkin niiden johtuvan tuotannon hätäisesti loppuunsaattamisesta.
Kaikenkaikkiaan peli oli mielestäni äärimmäisen hyvä, suorastaan erinomainen ja ainoastaan muutama puute juonirakenteessa teki siitä vähemmän kuin täydellisen. Sanoisin, että 9+.
PS. Oma tarinani, "aidolla" ensimmäisellä pelikerrallani oli melko optimistinen: Ethan ei kyennyt tappamaan ketään, mutta oli valmis juomaan myrkkyä poikansa puolesta. Scott ei onnistunut pelastamaan Laurenia uppoavasta autostaan ja kyynisenä sob:na antoi Kramerin kuolla omaan sydänkohtaukseensa. Päähenkilöt kuitenkin selvisivät hengissä, Jayden päihitti murhaajan ja Ethan löysi poikansa Madisonin avulla.
.pelistudio: Quantic Dream.
.ohjaaja: David Cage.
Sanottakoon näin alkuun, että odotin Heavy Rainin pelaamista kuin kuuta nousevaa. Rakastin Fahrenheitia (studion edellistä peliä) sen yli hilseen menevästä juonesta huolimatta ja Heavy Rain lupasi olla parannettu versio siitä vielä osuvammalla temaattisella käsittelyllä. En täysin pettynytkään, sillä Heavy Rain on erittäin hyvä, joskaan ei täydellinen, noir-henkinen trilleri.
Ensin hyvät asiat. Pelin tunnelma ansaitsee täyden kympin: jatkuva sade, harmaan värisävyt ja immersion taso ovat kaikki juuri kohdallaan. Grafiikka on erittäin kaunista ja ääninäyttely on lähes täydellistä (ainoastaan lapsinäyttelijät, erityisesti loppukohtauksessa, jäävät hieman jälkeen, mutta se nyt on yleinen ongelma missä tahansa tuotannossa) - molemmat sopivat pelin tunnelmaan kuin hanska käteen. Musiikit eivät ehkä ole kaikkein omaperäisimpiä, mutta genreen sopivia ja miellyttäviä.
Juonikin on pääosin erittäin hyvä. Asetelma on herkullinen, pelaajaa tutustetaan Ethanin hahmoon ja perhe-elämään tarpeeksi, joten hänen tuskastaan tulee hyvin todentuntuista. Koetukset, joita murhaaja vaatii Ethanin tekevän, ovat jännittäviä ja inhorealistisia (erityisesti peliohjaimen värinätoiminnon kanssa) sekä omintakeisia vaikka eivät täysin omaperäisiä. Juonenkuljetus on sopivan leppoisaa, mutta toimintakohtaukset erittäin sykähdyttäviäkin.
Kritisoitavaa minulla on tosin juuri juonesta. Suuri paljastus murhaajan identiteetistä ei ensi pelaamisella ainakaan minussa herättänyt sellaista "oh my god!", vaan ennemminkin "häh?"-reaktion. Toinen pelikerta vain vahvisti sitä vaikutelmaa, sillä murhaajan identiteettiä ei pohjusteta lainkaan. Scottia pelatessa vain muutama ohimennen heitetty kommentti viittaa siihen, että hän on murhaaja. Päinvastoin, monet Scottin reaktiot, esimerkiksi Manfredin kuolemaan ja Krameria kuulusteltaessa ovat liian yksioikoisen sankarillisia. Pidin kyllä siitä, että Scott on erittäin miellyttävä hahmo ennen paljastusta, se itsessään lisää paljastuksen draamallista painoarvoa.
Toinen juoniongelma on Ethanin ratkaisematta jääneet tarinanpätkät. Ymmärrän, että dekkarissa tulee olla harhaanjohtavia johtolankoja, mutta Ehtanin muistikatkoksia ja niiden aikana tekemiä origami-kuvioita ei lopullisessa versiossa selitetä lainkaan (vaikka bonusmateriaaleissa selviääkin, mikä niiden selitys alkuperäisessä versiossa olisi ollut). Samaten Madisonin taustan, ja unettomuuden sekä painajaisten alkuperän, olisi voinut ottaa lopulliseen versioon mukaan - tälläisenään Madison jää vähän liian tyhjäksi hahmoksi.
Fahrenheitin ja Heavy Rainin vahvuutena on juonen muokattavuus, mutta siinäkin odotin vähän enemmän Heavy Rainilta. Monessa kohtaa tuntui siltä, että kohtaukseen olisi voinut vain vähällä vaivalla lisätä valinnanvapautta - esimerkiksi yksityisetsivän kovistellessa rikasta kusipäätä pelaaja olisi voinut mielestäni enemmän vaikuttaa siihen, kuinka väkivaltaista kuulustelu on. Näitä kohtia ei ollut paljon ja epäilenkin niiden johtuvan tuotannon hätäisesti loppuunsaattamisesta.
Kaikenkaikkiaan peli oli mielestäni äärimmäisen hyvä, suorastaan erinomainen ja ainoastaan muutama puute juonirakenteessa teki siitä vähemmän kuin täydellisen. Sanoisin, että 9+.
PS. Oma tarinani, "aidolla" ensimmäisellä pelikerrallani oli melko optimistinen: Ethan ei kyennyt tappamaan ketään, mutta oli valmis juomaan myrkkyä poikansa puolesta. Scott ei onnistunut pelastamaan Laurenia uppoavasta autostaan ja kyynisenä sob:na antoi Kramerin kuolla omaan sydänkohtaukseensa. Päähenkilöt kuitenkin selvisivät hengissä, Jayden päihitti murhaajan ja Ethan löysi poikansa Madisonin avulla.