Tämän piti olla vain muutaman lauseen pituinen merkintä, mutta kuinkas sitten kävikään.

[acassiea]

Minua osaa kyllä ärsyttää niin hemmetisti, kun ihmiset luulevat, etta syömishäiriöt ovat jotenkin... en edes tiedä, miten kuvailla useimpien ihmisten asenteita.

Lienee aika turvallista sanoa, etta 95% tytöistä kamppailee jossain vaiheessa teini-ikää tai nuorta aikuisuutta ulkonäöllisten paineiden kanssa. "Miks mä oon näin läski, kaikki mun kaverit on niin paljon nätimpiä" on pyörinyt varmaan kaikkien päässä joskus. Ihan normaalia. Oman historiani takia olen paljon tekemisissä heidän kanssaan, joilla on vähän tuota isompi ongelma, ja olen tullut tulokseen, että on olemassa neljä pääryhmää, joihin itse luokittelen syömishäiriöiset ja "syömishäiriöiset".

1. Ne, jotka joko vain kaipaavat huomiota ja sen takia valittavat ulkonäöstään tai ovat muiden seurassa syömättä niin paljon, että ystävät huomaavat. Jos on yhtään omaa kokemusta, niin nämä erottaa joukosta aika helposti. En nyt siis sano, että tämä on vain huono asia - jos tarvitsee huomiota niin paljon, että ryhtyy tuollaiseen, on jotain kyllä pielessä.
2. Ne, jotka eivät varsinaisesti näe mitään pielessä vartalossaan, mutta rankaisevat itseään jonkin muun asian takia syömättä jättämisen tms avulla. Usein kyse kontrollista; jos elämä on muuten epävakaata, niin ainakin syömistä pystyy itse hallita. Monella perheongelmia taustalla.
3. Ne, jotka ahmivat pahaan oloon ja sitten joko oksentavat tai paastoavat "korjatakseen" asian. Erittäin läheinen #2:n ja #4:n kanssa, saattaa johtua joko #2:ssa mainittujen kaltaisista ongemista, yksinomaan ulkonäköahdistuksesta, tai molemmista.
4. Ne, jotka ihan oikeasti kokevat olevansa ylipainoisia, ja sen takia laihduttavat. Tähän kategoraan ei oman kokemukseni mukaan mahdu paljon sellaisia, joilla on yksinomaan bulimia, vaan joko anoreksia tai anoreksia ja bulimia. Ahmimishäiriöt liittyvät usein myös kuvaan tässä kategoriassa.

(Korostan nyt siis taas, että nämä ovat vain omiin kokemuksiin perustuvia havaintoja, en yritä sanoa asioiden aina olevan näin. Ja nämä eivät tietenkään ole ainoat, mutta vain omasta mielestäni ne neljä suurinta ryhmää.)

Mutta siis, takaisin alkuperäiseen aiheeseen: "terveiden" ihmisten asenteet syömishäiriöisiin. Itse kuulun ylläolevan listan neljänteen kategoriaan, välillä sekoittuu joukkoon kolmosta. Useimmat ystävät tuntuva elävän siinä uskossa, että se, että tiedän että minulla on syömishäiriö tarkoittaa, että "lopettaminen" on helppo nakki, ja jos sairauden hyväksymisen jälkeen vielä jatkaa, niin on vain huomiohuora. Eivät ihmiset tätä tietenkään ääneen sano, mutta se on selvää monen käytöksestä. Tässä on sama asia kuin homofobian tai nationalismin tai muiden sen kaltaisten kanssa: ihmiset tuomitsevat sen, mitä eivät ymmärrä. Ihmiset eivät vain tunnu ymmärtävän, että se, että tiedän olevani sairas ei tarkoita, että en silti näkisi itseäni lihavana ja inhottavana. Kulostaa huomiohuoralta, mutta niin se vain menee.

Aika montaa tyttöä (ja varmaan poikaakin, mutta itse pysyn nyt naisten analysoimisessa kun sellainen olen itsekin) on varmaan joskus oma vartalo inhottanut niin paljon, että tekee vain mieli fyysisesti repiä se kappaleiksi. Mutta kuinka monen täytyy oikeasti elää sen tunteen kanssa joka ikinen hetki? Kuinka monella on oikeasti niin voimakas viha/rakkaussuhde peiliin tai vaakaan, että aamulla tulee fyysinen ahdistus jos ei katso, mutta kun katsoo niin purskahtaa itkuun? Muut ihmiset eivä kato nenänvarttaan ihmistä, jolla on ADHD, jolla on skitsofrenia tai masennus. Miksi me sitten muka olemme niin heikkoja ja tyhmiä?