Eskapismin manifesti
Piti kertomani elokuva-asiaa teille, arvon lukijani. Intoilin jo ennen joulua että ompahan tulossa kiinnostavia elokuvia lähiaikoina ja kovastipaljon tahdoin katsomaan ne, HETI. Pettymys oli isomman kokoinen kun tajusin että toinen suuresti odottamistani elokuvista, Imaginarium of Dr. Parnassus, sai ensi-iltansa 25.12. Helsingissä. Ei Tampereella lainkaan. Olin ihan pikkiriikkisen ihmeissäni, miksei noin isoa leffaa näytettäisi myös Plevnassa, ja olin oikeassa. Sehän tuli tännekin, jes! Viime viikon sairasteluputkea valaisi mukavasti tuo leffa.
Tohtori Parnassus siis on tehnyt paholaisen kanssa sopimuksen, jonka panoksena on hänen tyttärensä. Aika alkaa olla ummessa, ja tilanne näyttää huonolta. Imaginaarionsa kanssa Lontoon katuja kulkevan seurueen tielle osuu sillan alle hirttosilmukkaan heitetty mies, joka ei muista kuka on. Hänen avullaan imaginaario saadaan loistamaan, mutta ongelmat eivät ole ohi... No, en ole paras elokuvaesittelyjen kirjoittaja :) Toisaalta, tarinassa ei ole järin paljon kerrattavaa, sillä se on ...monesta palasesta päällekkäin liimattu. Kuten olin ennustanutkin, ihastuin jälleen ikihyviksi Tom Waitsin suoritukseen paholaisena - onhan rooli kuin tehty hänelle. Yllätyin myös kuinka paljon pidi Heath Ledgeristä, mutta suurimman kunnioitukseni sai tällä kertaa pääosaesittäjä Christopher Plummer. Tarina ei ehkä ollut ihan niin hyvä kuin olisi odottanut, ainakin siitä olisi tarkemmin pääjuoneen keskittyen saanut vielä enemmänkin irti kuin mitä nyt oli tehty. Lisäksi se pakollinen rakkaustarina tuntui päälleliimatulta ja valitettavasti, lopussa en ehkä enää erityisemmin välittänyt mitä hahmoille käy. Paitsi itse Parnassukselle. Jos antaa juonen olla mitä on, ainakin visuaalinen puoli toimi hienosti. Vaikka ryhmä kulkee nyky-Lontoossa, sen kulkupelinä toimiva vanha, hevosten vetämä sirkusvankkuri ja sen tarjoama suorastaan merirosvolaivamainen ympäristö vievät ajatukset pois tästä päivästä. Elämä imaginaarion ja vankkurien ympärillä tuo jo omaa tunnelmaa ja on oma maailmansa, mutta parempaa tarjoaa imaginaario: väylän oma mielikuvistuksen rajoille. Jäinkin miettimään, miltä näyttäisi sukellus oman mielensä syvyyksiin jos Parnassuksen imaginaario olisi todellinen. Ja näin se taitaa Terry Gilliamin elokuvissa usein mennäkin. Juoni voi rönsyillä joka suuntaan, mutta leffa voi tarjota paljonkin mielenkiintoista katsottavaa. Vai mitä mieltä olette elokuvista 12 Apinaa, Grimmin Veljekset tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa?
Ei se huono ole, jos ei asennoidu odottaen mieltä ravisuttavia kokemuksia. Jos taas lähtee leffaan avoimin mielin ja antaa tulla mitä tarjolla on, saa rennon ja hyvän olon tuovan kokemuksen (ja joku tahtoo nähdä Ledgerin viimeiseksi jääneen suorituksen, itselle vetonaula oli se Waits). Niinhän se parhaimmillaan on elokuvien kanssa, ellei sitten mene katsomaan varta vasten niitä puhuttelevia ja vakaviin asioihin pureutuvia pätkiä.
Tänään oli vuorossa Looking for Eric. Kyseessä on Ken Loachin kevyemmänlainen draama Ericistä, joka tuntuu hukanneen suuntansa elämässään. Hän asuu kahden teini-ikäisen poikapuolensa kanssa, jotka eivät näytä välittävän Ericistä tai oikeastaan mistään muusta kuin telkkarista ja tietokonepeleistä. Työ postinjakajana ei ota sujuakseen ja muutenkin koko tyyppi on tuuliajolla elämänäsä suhteen. Mielessä kummittelee elämän rakkaus, lähes 30 vuotta sitten menetetty Lily. Yhteinen tytär tuo vanhaa paria yhteen kun tarvitaan tytön lapselle hoitajia, mutta Ericillä ei ole kanttia aluksi edes tavata entistä vaimoaan. Iloa on aikanaan tarjonnut tanssi ja jalkapallo, nyt mies vain haikeana muistelee kuinka kymmenen vuotta sitten saattoi vielä lähteä matsiin ja antaa kaikkensa hetkelle. Yksin Ericillä ei ole voimaa ratkoa ongelmiaan, joten hän kuvittelee mentorikseen Manchester Unitedin 1990-luvun suuruuden Eric Cantonan. Ikätoverien keskustelut tuovat Ericin elämään puhtia, ja kohta hän saa otetta niin pojistaan kuin omasta niskastaan. Aluksi asiat näyttävät sujuvan hieman paremmin, mutta vaikeudet eivät ole vain nurkan takana...
Cantona ei ole näyttelijä, sen huomaa. Se ei isommin häiritse, vaikka futarin sivuosa on tässä tarinassa on varsinainen primus motor, se, mikä saa tapahtumat liikkeelle. On mukava nähdä, ettei tähän kuitenkaan tartuta, vaan pääosan saa Ericin kuntokuuri. Elokuvaa on kuvattu lämminhenkisenä ja sympaattisena, mitä se toki onkin. Se on myös hieman yllätyksetön, mutta viihdyttävä. Se muistuttaa, kuinka paljon itse saa aikaan keräämällä rohkeutensa ja sisunsa. Jos Cantonan laukomat fraasit jätetään omaan arvoonsa, voidaan ajatella hänen olevan malli koossa olevasta ihmisestä sellaiselle, jonka itsetunto on tiessään. Kokonaisuudessaan leffasta saa vähintäänkin hyävn mielen ja uskoa elämään. Siinä missä futis Ericille ja monille muille faneille, tarjoaa tämä hyvän elokuvan tavoin katsojalle eskapismia, ja samalla muistutuksen tiimipelaamisen tärkeydestä. Kannattaa katsoa. On muuten virkistävää katsoa elokuvaa, jossa ei näyttele yksikään entuudestaan tuttu näyttelijä. Sitä keskittyy tarinaan ihan eri tavalla, ja (hyvien) näyttelijöiden tuntemattomuus tuo ehkä jopa jonkinlaista uskottavuutta kun naama ei ole ihan joka leffassa ja verrattavissa muihin suorituksiinsa.
Seuraavaksi vuorossa lienee Magneettimies, joka kertoo nuorena syöpään kuolleesta muusikosta Pekka Strengistä. Dokumentti siis. Suuntana Niagara heti kun yövuoroistani selviän.
Nyt unille.
Tohtori Parnassus siis on tehnyt paholaisen kanssa sopimuksen, jonka panoksena on hänen tyttärensä. Aika alkaa olla ummessa, ja tilanne näyttää huonolta. Imaginaarionsa kanssa Lontoon katuja kulkevan seurueen tielle osuu sillan alle hirttosilmukkaan heitetty mies, joka ei muista kuka on. Hänen avullaan imaginaario saadaan loistamaan, mutta ongelmat eivät ole ohi... No, en ole paras elokuvaesittelyjen kirjoittaja :) Toisaalta, tarinassa ei ole järin paljon kerrattavaa, sillä se on ...monesta palasesta päällekkäin liimattu. Kuten olin ennustanutkin, ihastuin jälleen ikihyviksi Tom Waitsin suoritukseen paholaisena - onhan rooli kuin tehty hänelle. Yllätyin myös kuinka paljon pidi Heath Ledgeristä, mutta suurimman kunnioitukseni sai tällä kertaa pääosaesittäjä Christopher Plummer. Tarina ei ehkä ollut ihan niin hyvä kuin olisi odottanut, ainakin siitä olisi tarkemmin pääjuoneen keskittyen saanut vielä enemmänkin irti kuin mitä nyt oli tehty. Lisäksi se pakollinen rakkaustarina tuntui päälleliimatulta ja valitettavasti, lopussa en ehkä enää erityisemmin välittänyt mitä hahmoille käy. Paitsi itse Parnassukselle. Jos antaa juonen olla mitä on, ainakin visuaalinen puoli toimi hienosti. Vaikka ryhmä kulkee nyky-Lontoossa, sen kulkupelinä toimiva vanha, hevosten vetämä sirkusvankkuri ja sen tarjoama suorastaan merirosvolaivamainen ympäristö vievät ajatukset pois tästä päivästä. Elämä imaginaarion ja vankkurien ympärillä tuo jo omaa tunnelmaa ja on oma maailmansa, mutta parempaa tarjoaa imaginaario: väylän oma mielikuvistuksen rajoille. Jäinkin miettimään, miltä näyttäisi sukellus oman mielensä syvyyksiin jos Parnassuksen imaginaario olisi todellinen. Ja näin se taitaa Terry Gilliamin elokuvissa usein mennäkin. Juoni voi rönsyillä joka suuntaan, mutta leffa voi tarjota paljonkin mielenkiintoista katsottavaa. Vai mitä mieltä olette elokuvista 12 Apinaa, Grimmin Veljekset tai Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa?
Ei se huono ole, jos ei asennoidu odottaen mieltä ravisuttavia kokemuksia. Jos taas lähtee leffaan avoimin mielin ja antaa tulla mitä tarjolla on, saa rennon ja hyvän olon tuovan kokemuksen (ja joku tahtoo nähdä Ledgerin viimeiseksi jääneen suorituksen, itselle vetonaula oli se Waits). Niinhän se parhaimmillaan on elokuvien kanssa, ellei sitten mene katsomaan varta vasten niitä puhuttelevia ja vakaviin asioihin pureutuvia pätkiä.
Tänään oli vuorossa Looking for Eric. Kyseessä on Ken Loachin kevyemmänlainen draama Ericistä, joka tuntuu hukanneen suuntansa elämässään. Hän asuu kahden teini-ikäisen poikapuolensa kanssa, jotka eivät näytä välittävän Ericistä tai oikeastaan mistään muusta kuin telkkarista ja tietokonepeleistä. Työ postinjakajana ei ota sujuakseen ja muutenkin koko tyyppi on tuuliajolla elämänäsä suhteen. Mielessä kummittelee elämän rakkaus, lähes 30 vuotta sitten menetetty Lily. Yhteinen tytär tuo vanhaa paria yhteen kun tarvitaan tytön lapselle hoitajia, mutta Ericillä ei ole kanttia aluksi edes tavata entistä vaimoaan. Iloa on aikanaan tarjonnut tanssi ja jalkapallo, nyt mies vain haikeana muistelee kuinka kymmenen vuotta sitten saattoi vielä lähteä matsiin ja antaa kaikkensa hetkelle. Yksin Ericillä ei ole voimaa ratkoa ongelmiaan, joten hän kuvittelee mentorikseen Manchester Unitedin 1990-luvun suuruuden Eric Cantonan. Ikätoverien keskustelut tuovat Ericin elämään puhtia, ja kohta hän saa otetta niin pojistaan kuin omasta niskastaan. Aluksi asiat näyttävät sujuvan hieman paremmin, mutta vaikeudet eivät ole vain nurkan takana...
Cantona ei ole näyttelijä, sen huomaa. Se ei isommin häiritse, vaikka futarin sivuosa on tässä tarinassa on varsinainen primus motor, se, mikä saa tapahtumat liikkeelle. On mukava nähdä, ettei tähän kuitenkaan tartuta, vaan pääosan saa Ericin kuntokuuri. Elokuvaa on kuvattu lämminhenkisenä ja sympaattisena, mitä se toki onkin. Se on myös hieman yllätyksetön, mutta viihdyttävä. Se muistuttaa, kuinka paljon itse saa aikaan keräämällä rohkeutensa ja sisunsa. Jos Cantonan laukomat fraasit jätetään omaan arvoonsa, voidaan ajatella hänen olevan malli koossa olevasta ihmisestä sellaiselle, jonka itsetunto on tiessään. Kokonaisuudessaan leffasta saa vähintäänkin hyävn mielen ja uskoa elämään. Siinä missä futis Ericille ja monille muille faneille, tarjoaa tämä hyvän elokuvan tavoin katsojalle eskapismia, ja samalla muistutuksen tiimipelaamisen tärkeydestä. Kannattaa katsoa. On muuten virkistävää katsoa elokuvaa, jossa ei näyttele yksikään entuudestaan tuttu näyttelijä. Sitä keskittyy tarinaan ihan eri tavalla, ja (hyvien) näyttelijöiden tuntemattomuus tuo ehkä jopa jonkinlaista uskottavuutta kun naama ei ole ihan joka leffassa ja verrattavissa muihin suorituksiinsa.
Seuraavaksi vuorossa lienee Magneettimies, joka kertoo nuorena syöpään kuolleesta muusikosta Pekka Strengistä. Dokumentti siis. Suuntana Niagara heti kun yövuoroistani selviän.
Nyt unille.