"Paatsama-parka paljas ja pariton"
Sain neuvojan pätevyyden, mutta varsinaista tutkintoa varten pitäisi vielä toistaa yksi koe ensi viikon keskiviikkona. Olin vähän pettynyt siihen ainokaiseen virhemääritykseeni niiden 50 näytteen joukossa, mutta toisaalta minulle ovat aina tuottaneet alkuvaiheessa vaikeutta ne lajit, joilla ei eksakteja tuntomerkkejä ole, vaan ne pitää tunnistaa pelkän habituksen perusteella. Nyt ei siis muuta kuin totuttamaan omaa silmää ja toivon mukaan keskiviikkona sitten kerralla läpi. Muutoin olen kurssiviikkoon kovin tyytyväinen ja sain niin paljon ideoita, että pää tahtoo haljeta. Kun vielä löytyisi aikaa niitä toteuttaa!
Ensi viikolla intensiivikurssi kaikista lopuista noin 600 lajista. Saa nähdä, omista kasviopinnoistani on pitkähkö tovi ja liian paljon on unohtunut. Tähän kun lisää sen, etten ole oikeastaan tehnyt suokartoituksia lukuun ottamatta yhtään duunia, jossa kasvituntemusta olisi tarvinnut, huomaa surullisen äkkiä sen, miten pian tieto käyttämättömänä unohtuu.
Paljon on ollut myös inspiroivia keskusteluita ja ihmiskohtaloita siellä. Tuntuukin kiitolliselta, että sain tilaisuuden törmätä näihin ihmisiin ja oppia heiltä asioita. Nämä keskustelut ja kohtaamiset ovat myös pistäneet taas miettimään minuutta ja henkistä kasvua. Kuten Rni kirjoitti jokin aika sitten, ajatus henkisestä jämähtämisestä on pelottava. Minä niin toivoisin, ettei koskaan tule sitä päivää, jona totean olevani valmis ihminen. Että tässä minä olen ja tällaisena olen kyllin hyvä, ei minun tarvitse enää mitään oppia tai itsessäni kehittää. Ettei mikään enää näyttäydy seikkailuna, mikään ei sytytä minussa kipinää tai saa maailmaa tanssimaan ympärilläni. Että tässä se kaikki oli, mitään uutta ei ole, kaikki tarpeellinen on jo kasassa. Ajatus on pelottava ja ahdistava. Että sitä taantuisi kylliksi uskomaan, ettei oman kokemuspiirin ulkopuolella ole enää mitään muuta ja että itse itsessään on niin valmis ja täydellinen, ettei mikään kaipaa muutosta.
Palasin eilen iltapäivästä kaupunkiin. Sää oli infernaalinen, mutta onneksi mikkotus osoitti kekseliäisyyttä koettaessaan piristää minua ja helpottakseen oloani. Lopulta päädyimme seikkailemaan kanootilla Tuomio- ja Palokkajärviä yhdistävien huikeiden tunneleiden lomaan (samalla kun minä ihan vähän tein kaukomäärityksiä rannan kasveista). Sää oli siihen aikaan jo helpottanut pahinta paahdettaan, me pulahdimme välillä uimaan ja meloimme peilityyntä pintaa.
Maanantaina taas liikenteeseen ja metsiin samoilemaan, perjantaina takaisin. Tuukki tulee Jykylään jo to illasta, joten teen paluun täyteen taloon. Perhe tulee taas koolle, vanhuksetkin olivat varanneet jo kuukausi sitten hotellihuoneen ollakseen paikalla. Joskus minusta todella tuntuu, että osa minusta on ripoteltuna maailmalle sisarusteni ja vanhempieni myötä. Se ei tunnu pahalta, eikä siltä että minusta varsinaisesti puuttuisi jotakin. Mutta silti aina kun palaamme yhteen, jotakin oleellista minusta täydentyy samalla ja olen ehjempi kuin ilman heitä.
Ensi viikolla intensiivikurssi kaikista lopuista noin 600 lajista. Saa nähdä, omista kasviopinnoistani on pitkähkö tovi ja liian paljon on unohtunut. Tähän kun lisää sen, etten ole oikeastaan tehnyt suokartoituksia lukuun ottamatta yhtään duunia, jossa kasvituntemusta olisi tarvinnut, huomaa surullisen äkkiä sen, miten pian tieto käyttämättömänä unohtuu.
Paljon on ollut myös inspiroivia keskusteluita ja ihmiskohtaloita siellä. Tuntuukin kiitolliselta, että sain tilaisuuden törmätä näihin ihmisiin ja oppia heiltä asioita. Nämä keskustelut ja kohtaamiset ovat myös pistäneet taas miettimään minuutta ja henkistä kasvua. Kuten Rni kirjoitti jokin aika sitten, ajatus henkisestä jämähtämisestä on pelottava. Minä niin toivoisin, ettei koskaan tule sitä päivää, jona totean olevani valmis ihminen. Että tässä minä olen ja tällaisena olen kyllin hyvä, ei minun tarvitse enää mitään oppia tai itsessäni kehittää. Ettei mikään enää näyttäydy seikkailuna, mikään ei sytytä minussa kipinää tai saa maailmaa tanssimaan ympärilläni. Että tässä se kaikki oli, mitään uutta ei ole, kaikki tarpeellinen on jo kasassa. Ajatus on pelottava ja ahdistava. Että sitä taantuisi kylliksi uskomaan, ettei oman kokemuspiirin ulkopuolella ole enää mitään muuta ja että itse itsessään on niin valmis ja täydellinen, ettei mikään kaipaa muutosta.
Palasin eilen iltapäivästä kaupunkiin. Sää oli infernaalinen, mutta onneksi mikkotus osoitti kekseliäisyyttä koettaessaan piristää minua ja helpottakseen oloani. Lopulta päädyimme seikkailemaan kanootilla Tuomio- ja Palokkajärviä yhdistävien huikeiden tunneleiden lomaan (samalla kun minä ihan vähän tein kaukomäärityksiä rannan kasveista). Sää oli siihen aikaan jo helpottanut pahinta paahdettaan, me pulahdimme välillä uimaan ja meloimme peilityyntä pintaa.
Maanantaina taas liikenteeseen ja metsiin samoilemaan, perjantaina takaisin. Tuukki tulee Jykylään jo to illasta, joten teen paluun täyteen taloon. Perhe tulee taas koolle, vanhuksetkin olivat varanneet jo kuukausi sitten hotellihuoneen ollakseen paikalla. Joskus minusta todella tuntuu, että osa minusta on ripoteltuna maailmalle sisarusteni ja vanhempieni myötä. Se ei tunnu pahalta, eikä siltä että minusta varsinaisesti puuttuisi jotakin. Mutta silti aina kun palaamme yhteen, jotakin oleellista minusta täydentyy samalla ja olen ehjempi kuin ilman heitä.