Ura urkenee
Olen taas päätynyt pohtimaan niin aiempien valmennuskurssiduunieni sekä sijaisuuksieni valossa sitä, joudunkohan sittenkin lukemaan avoimessa pedagogisen pätevyyden itselleni. Isän uraa seurattuani olen vannonut sen sata kertaa, että ei koskaan ainakaan opettajaksi. Ja kuitenkin siinä on ala, jolla olen vilpittömän hyvä. Oman ajattelutapani takia olen kehittynyt purkamaan asioita palasiin ja kokoamaan ne uudelleen järkeviksi kokonaisuuksiksi. Olen hyvä selvittämään vaikeitakin asioita muille ja osaan etsiä erilaisia lähestymistapoja asioihin. Saan muut innostumaan opetuksestani oman innostukseni myötä. Minua ei jännitä huseerata vieraan luokan edessä selittämässä solusyklejä, vaikken muutoin koekaan olevani esiintyjätyyppiä.
Olisihan sitä toki muitakin vaihtoehtoja, mutta opetuspuolella duuni on kuitenkin varmempaa. Kesä assarina oli äärettömän antoisa ja mielelläni voisin tuolla puolella jatkaakin, mutta työpaikkojen määrä on kovin rajallinen ja ne ovat kaikki pienissä pätkissä ympäri maata. Jos jotakin tärppää, olen toki vilpittömän kiinnostunut. Sehän tässä vaiheessa kiehtovaa ja rassaavaa onkin, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavana eteen ilmestyy. Koska koulutukseni ei suoraan valmenna mihinkään tiettyyn muottiin, on myös työkenttä sangen liukuvainen luonteeltaan.
Toki voisin koettaa jatkaa opintojani tohtoriksi asti, mutta senkin kanssa minulla on pieniä ongelmia. Minulta puuttuu kunnianhimoa sekä kilpailuhenkisyyttä, jota tutkijapuolella kaivattaisiin. Minä pidän haasteista ja työni teen aina mahdollisimman hyvin, olipa kyseessä mikä duuni tahansa. En ole kuitenkaan hyvä kilpailemisessa, koska otan aiheesta kohtuuttoman stressin ja suorituskykyni laskee kuin lehmän häntä. Voin kilvoitella itseäni tai kelloa vastaan varsin hyvin tuloksin, mutta muiden kanssa leikki menee liian vakavaksi. Olen myös melkoisen kurja myymään itseäni ja ideoitani eteenpäin. Olen ylivarovainen itsekehuissani ja uskon, että tehty työ puhuu sanojani paremmin. Nykymaailmassa tällä asenteella ei ihan tahdo pärjätä. Verissäpäin rahoituksista kamppailu sekä muu dynaaminen itsensä esiin työntäminen eivät siis ole sellaisia asioita, joiden kanssa tahtoisin olla tekemisissä. Jos riittäisi, että olen se hajamielinen tutkija, joka katoaa aina maastoon kuukaudeksi kerrallaan, olisin jo vienyt paperit vetämään. Ehkäpä, jos väikkärin voisi tehdä jollekin tietylle instanssille ja kadota sen jälkeen kyseisen puljun riveihin tekemään työtään. Kansainväliseen tutkijamaailmaan minusta ei kuitenkaan ole, koska tiedän jo nyt, etten nauttisi siitä.
Muissa, vähän nykyisemmissä uutisissa: Viikonloppuna olin kummipoikani kastajaisissa Joensuussa. Vasta perillä minulle paljastui, että sylikummi olinkin minä, eikä mikkotus. Tilaisuus oli pienimuotoinen ja sangen vanhempien itsensä oloinen. Paikalla oli helppo olla ja osallistua iloon. Toivottavasti jatkossakin pääsemme liikkumaan yhtä notkeasti paikasta toiseen ja voimme olla läsnä pienen pojan elämässä.
Huomenna opetusduuniin. Torstaina laukut pakattuina Imatralle. Ensi maanantaina toivon mukaan miellyttäviä kohtaamisia sekä reissuun lähtö. Palaillaan astialle joskus kuun loppupuolella, minä aion pysytelä kaukana netistä ja nauttia syksystä ja rakkaista ihmisistä ympärilläni.
Olisihan sitä toki muitakin vaihtoehtoja, mutta opetuspuolella duuni on kuitenkin varmempaa. Kesä assarina oli äärettömän antoisa ja mielelläni voisin tuolla puolella jatkaakin, mutta työpaikkojen määrä on kovin rajallinen ja ne ovat kaikki pienissä pätkissä ympäri maata. Jos jotakin tärppää, olen toki vilpittömän kiinnostunut. Sehän tässä vaiheessa kiehtovaa ja rassaavaa onkin, kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavana eteen ilmestyy. Koska koulutukseni ei suoraan valmenna mihinkään tiettyyn muottiin, on myös työkenttä sangen liukuvainen luonteeltaan.
Toki voisin koettaa jatkaa opintojani tohtoriksi asti, mutta senkin kanssa minulla on pieniä ongelmia. Minulta puuttuu kunnianhimoa sekä kilpailuhenkisyyttä, jota tutkijapuolella kaivattaisiin. Minä pidän haasteista ja työni teen aina mahdollisimman hyvin, olipa kyseessä mikä duuni tahansa. En ole kuitenkaan hyvä kilpailemisessa, koska otan aiheesta kohtuuttoman stressin ja suorituskykyni laskee kuin lehmän häntä. Voin kilvoitella itseäni tai kelloa vastaan varsin hyvin tuloksin, mutta muiden kanssa leikki menee liian vakavaksi. Olen myös melkoisen kurja myymään itseäni ja ideoitani eteenpäin. Olen ylivarovainen itsekehuissani ja uskon, että tehty työ puhuu sanojani paremmin. Nykymaailmassa tällä asenteella ei ihan tahdo pärjätä. Verissäpäin rahoituksista kamppailu sekä muu dynaaminen itsensä esiin työntäminen eivät siis ole sellaisia asioita, joiden kanssa tahtoisin olla tekemisissä. Jos riittäisi, että olen se hajamielinen tutkija, joka katoaa aina maastoon kuukaudeksi kerrallaan, olisin jo vienyt paperit vetämään. Ehkäpä, jos väikkärin voisi tehdä jollekin tietylle instanssille ja kadota sen jälkeen kyseisen puljun riveihin tekemään työtään. Kansainväliseen tutkijamaailmaan minusta ei kuitenkaan ole, koska tiedän jo nyt, etten nauttisi siitä.
Muissa, vähän nykyisemmissä uutisissa: Viikonloppuna olin kummipoikani kastajaisissa Joensuussa. Vasta perillä minulle paljastui, että sylikummi olinkin minä, eikä mikkotus. Tilaisuus oli pienimuotoinen ja sangen vanhempien itsensä oloinen. Paikalla oli helppo olla ja osallistua iloon. Toivottavasti jatkossakin pääsemme liikkumaan yhtä notkeasti paikasta toiseen ja voimme olla läsnä pienen pojan elämässä.
Huomenna opetusduuniin. Torstaina laukut pakattuina Imatralle. Ensi maanantaina toivon mukaan miellyttäviä kohtaamisia sekä reissuun lähtö. Palaillaan astialle joskus kuun loppupuolella, minä aion pysytelä kaukana netistä ja nauttia syksystä ja rakkaista ihmisistä ympärilläni.