~ 精神病院 (mental hospital) ~
A/N: Ensiksi, anteeks kovasti että tällä on kestäny niin kauan. Ja toiseks anteeks että tää on huomattavasti huonompi kun toi eka osa >: Joku kusi vähän tätä tehdessä. Toivottavasti ees jaksatte enää lukee näitä. Toiseks ajattelin että laitan joka osassa erikielellä ton nimen tohon. Viimeks oli Venäjä, nyt Kiina.
~
Liian varhain aamulla keskusradiosta alkoi kuulua rauhallista musiikkia. Ensimmäinen reaktioni siitä oli hämmennys, mutta nyt olin jo tottuneempi siihen. Torstai. Olin ollut osastolla nyt kolme kokonaista päivää. Kolme liian pitkää ja rasittavaa päivää. Aurinko juuri ja juuri jaksaa pilkistää verhojen välistä. Liian aikaista herätä vielä, nukun hetken.
Repiminen todellisuuteen tapahtui liian rajusti.
”Kioto, on aika herätä!” Umeboshi heitti jollain nukkuvaa myttyä.
”Mitä?” Kioto singahti pystyyn ja väisti seuraavaa ammusta. Umeboshi heitteli märillä vessapaperi mytyillä häntä. Ovella seisoi Ryo, hiukset painovoimaa vastustavasti pystyssä, näytti nukkuvan seisoen. Samassa sekunnin sadasosassa Umeboshi huomasi Kioton yövaatteet.
”Nätit kalsarit muuten!” Umeboshi räkätti Kiotolle ja hyppäsi kauemmas kun toinen nappasi käteensä yhden Umeboshin käytetyistä ammuksista.
”Mitä sanoit?” Unisempi osapuoli vastasi uhoa äänessään.
”Voisitteko olla hiljempaa?” Joku kysyi Ryon takaa. Kaikkien kolmen pojan päät kääntyivät ääntä kohti. Ovella seisoi pitkä, tuntematon vaaleahiuksinen poika, tiiraillen heitä silmälasiensa läpi.
”Tottahan toki Fredric!” Umeboshi lirkutti ja hyppelehti ovelle.
”Niin Kioto, siellä on tänään rajoitettu erä lettuja. Pidä kiirettä tai syön kaikki”
Kioto vääntäytyi ylös ja kiskoi nopeasti vaatteet päällensä. Hän petasi sängyn, se kuin oli typerä käytäntö siisteyden vuoksi osastolla. Se vei liikaa aikaa. Käytävillä ei saanut juosta, heillä oli pieni sali sellaista varten, sitä tosin sai käyttää vain ohjaajan läsnä ollessa. Lattiat olivat aina aamuisin kylmiä, varmaan säästösyistä lämmitystä ei pidetty päällä öisin. Kioto kurvasi kaikesta huolimatta ruokalaan missä oli vasta muutama nuori. Umeboshi tietenkin jonon etupäässä, nälkäinen Ryo takanaan. Lyhyt jono liikkui ripeästi ja pian Kioto istahti neljän hengen pöytään ahmivan Ryon viereen. Siinä missä ruokaa annettiin aina liikaa, herkkuja ja välipaloja säästeltiin.
”Kuule Umeboshi, ketä se poika käytävässä tänään aikaisemmin oli?”
”Mh, tarkoitat Fredriciä? Hän on myös aika uusi. Kovin hiljainen.”
”Tiedätkö miksi hän on täällä? Vaikutti aika normaalilta.”
”HEI! Enkö minä sitten näytä normaalilta!?”
”No et jos totta puhutaan.” Kioto nauroi ja tunki lettuja suuhunsa sillä huomasi Ryon tuijottavan ahneesti muiden lautasia, omansa jo tyhjennettyään.
”Kiitos, en kerro enää mitään.” Umeboshi tuhahti muka kovin verisesti loukkaantuneena, hotki viimeisetkin lettunsa ja lähti pöydästä. Kioto jäi typertyneenä katsomaan pojan perään, Ryon käyttäessä tilaisuutta hyväksi ja varastaessaan toisen lautaselta muutaman letun.
Kaikki nuoret olivat kerääntyneet istumaan suurehkon pöydän ääreen. Pöydälle oli aseteltu siisteihin riveihin saksia, kyniä ja kumeja. Yksi hoitajista jakoi pahveja selittäen samalla päivän toimeksiantoa.
”Te teette nyt teidän tulevaisuuden kuvanne. Voitte piirtää tavoitteenne. Mihin pyritte. Tekniikka on vapaa.”
Kioto katseli hetken paperia. Tulevaisuuden kuvanne? Tavoitteet elämälle? Ei niitä ollut. Vain epämääräinen tietoisuus vanhenemisesta ja kuolemisesta, se minkä kaikki tietävät olevan edessä. Umeboshi raapusti innokkaasti paperiinsa. Kioto yritti kurkkia tämän työtä, mutta se kuitattiin vihaisella ärähdyksellä.
”Vain hullut tahtovat nähdä taitelijan työn keskeneräisenä.”
Ryokin vaikutti olevan keskittynyt työhön, mikä oli harvinaista. Yleensä hän kävi jo tunnin paikallaan olon jälkeen kierroksilla, ampuen sormillaan kärpäsiä kuoliaaksi. Tunti kului hitaasti, minuutit suorastaan matelivat kiduttaen. Huone oli täynnä hiljaista puheensorinaa, ääntä kun sakset leikaavat paperia, kun kynän terä katkeaa ja se kiertyy teroittimeen. Aoin lähelle ei tosin laskettu saksia.
”No niin, katsotaanpas mitä olette saaneet aikaan. Aloitetaanko Fredricistä.” Hoitaja nosti Fredricin piirtämän kuvan ylös, tarkasteli sitä hetken ja näytti sitten muillekin.
”Kerrotko tästä hieman Fredric?”
”Siinä olen minä, maailman paras kemisti.”
”Sinulla ei ole perhettä?”
”Ei, kuolen luultavasti nuorena, viinaan ja stressiin.”
Hoitajan hymy sammahti hieman, mutta se ei estänyt häntä tarttumasta seuraavaan paperiin.
”No niin katsotaanpas mitä Umeboshi on saanut aikaan.”
Kuvassa oli tikku-ukko, jolla oli joko päässään purjeet tai liian isot korvat, ja jonka päässä oli epäilyttävästi kruunua muistuttava klöntti.
”Minusta tulee maailmanvaltias ja sitten minulle kuuluu oven karmitkin.” Umeboshi sanoi.
”Ja mikä se ikä olikaan?” Joku kysyi pöydän toisesta päästä.
Hoitajan ilme alkoi muuttua vähitellen epätoivoiseksi.
”No entäs Ryo?”
Ryon kuvassa oli tämä itse, suuren aseen kanssa tuhoamassa ihmiskuntaa. Muutama ryhmästä tirskahti, hoitaja sysäsi sen kädestään tyrmistyneenä.
”Ryo, tämän takia kiellän sinulta kaikki pelit loppuviikosta.”
Pojan ilme oli ensin epätoivoinen, sitten murhaava. Hän olisi halunnut väittää vastaan, muttei tosiaalta tahtonut jäädä ilman jälkiruokaakaan.
”Mitäs Kioto sai aikaan.”
Hoitaja esitteli muille huomaamattaan Kioton valkoista paperia.
”Onko tuo olevinaan abstraktia taidetta?” Umeboshi virkkoi halventavasti.
”Minulla ei ole vielä tulevaisuutta, ei tavoitteita. Tiedän kuolevani, mutta en pidä sitä tavoitteena, kaikkihan sen saavuttavat.” Kioto sanoi ja mulkaisi Umeboshia.
”No olet täällä korjaamassa asiaa, kun lähden täältä pois, huomaat että sinun elämälläsi on tarkoitus.”
”Niin ratakiskona” Umeboshi jatkoi lausetta muka vitsikkäänä.
”Entäs te Tsubasa ja Nemo?” Hoitaja nosti paperit jotka oli niitattu yhteen.
”Siinä olen minä ja Nemo. Yhdessä ikuisesti.” Toinen pojista kuulutti ja tarttui dramaattisesti pidempi hiuksista poikaa kädestä.
”Nuoret, luulette rakastavanne, vaan ettehän te mitään tiedä.” Hoitaja sanoi ja repi paperit tyynesti erilleen. Tsubasaksi kutsuttu poika ponnahti ylös.
”Se on meidän tavoitteemme, tulevaisuutemme. Et voi sanoa noin!”
Hoitaja lämäytti poikaa kunnolla kasvoille ja sanoi radiopuhelimeensa potilaan aiheuttavan häiriötä. Pian muut hoitajat syöksyivät pöydän luo ja vetivät pojat erilleen.
”Eivät he voi meitä erottaa, Aamutähti. Ei ne pysty siihen.” Tsubasa sanoi hoitajien raahatessa häntä pois. Nyt Nemokin nousi ylös ja yritti epätoivoisesti päästä Tsubasan perään. Hoitajat kuitenkin estivät sen.
”Nemo, mikäli et heti istu alas et pääse viikonloppu lomallesi!” Hoitaja kivahti, repi Tsubasan piirtämän kuvan ja siirtyi eteenpäin.
”Mitä..?” Kioto tuijotti häpeilemättömän hämmästyneesti takaisin paikalleen istuvaa Nemoa, kun tunsi pienen koputuksen olkapäällään. Arukooru, yksi harvoja osaston tyttöjä katsoi hieman surullisesti häntä ja kuiskasi murheellisena.
”Sinä kuolet nuorena.”
Kioto hätkähti ensin, mutta terve epäilys nousi saman tien pintaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut kiistellä asiasta tytön kanssa, joten päätyi myöntelemään, vaikka sisäisesti vastustikin.
”Joo, aivan varmasti.”
Heitä odotti seuraavaksi pakollinen liikunta tunti, jossa he saisivat purkaa patoutunutta energiaa.
”Kuule, Umeboshi, mikä se Nemon ja Tsubasan juttu äsken oli?” Kioto uteli.
”Ai, et tiedä? He ovat rakastavaisia. Aika pari sanoisin. Äläkä sano Tsubasa, se on aina ollut OJ meille.”
”No sen kyllä olen huomannut, kukapa ei sitä kuhertelua ja siirappista lepertelyä ei olisi nähnyt. Häh OJ?”
”No mitä sitten kyselet tyhmiä. Niin. OJ.”
”Tarkoitin, miksi se hoitaja teki niin? Onko se joku homofobikko?”
”Jaa, ehkä siksi koska rakastuminen täällä on ehdottomasti kielletty.”
”Miten se voi olla muka kiellettyä?”
”Kysy natsilta.”
”Ai Verrulta? Miksi muuten Fredric on täällä?” Kioto yritti yllätyskysymystä saadakseen selville tämän oleskelun syyn.
”No se kuule… HEI! älä yritä, olen edelleen vihainen sinulle.”
Umeboshilta ei herunut tietoa joten Kioto kiinnitti huomionsa Ryoon joka murjotti vieressä, joten hän päätti yrittää kysellä tältä jotain.
”Kuule Ryo, en ole koskaan kysynyt miksi sinä tänne jouduit...?”
”Sidoin kerran dynamiitin kissani kylkeen, ja katsoin kun kissa juoksi verannan alle. No talo oli aika mäsä sen jälkeen.” Ryo sanoi tyynesti.
”Anteeksi mitä helvettiä!?” Kioto katsoi tyrmistyneenä vieressään seisovaa isompaa poikaa.
Umeboshi ulvoi naurusta ja oli kaatua selälleen lattialle.
”Ryo, ehkä olet ihan syystä täällä.” Kioto tuijotti edelleen järkyttyneenä Ryoa.
Jutustelu jäi vähemmälle liikuntatunnin alkaessa. He juoksivat ympyrää, leikkivät hippaa, punnersivat, pelasivat sählyä kunnes Ryo vimmastui ja rupesi lyömään mailalla Umeboshia, tekivät vatsalihaksia ja heittelivät koreja.
Kioto huomasi olevansa illalla väsynyt ja hikinen. Ruoka maistui kaikille paitsi Nemolle, joka vain heitteli haarukallaan pihvin palasta lautasellaan.
”Mikä Nemolla on?” Arukooru, joka oli liittynyt poikien seuraan, kysyi.
”Viikonloppu peruttiin. Sain arestia, enkä pääse viikonlopuksi ulos täältä.”
”Mitä? ei niin saa tehdä!”
”Kaikkein pahinta tässä oli, kun olimme suunnitelleet OJn kanssa menevämme yhdessä elokuviin ja sellaista. Nyt minun on jäätävä tänne, ja vaikka OJ tekisi mitä, hän ei saa arestia. Ettei vain olisi samassa rakennuksessa kanssani viikonloppua.”
”Otan osaa.”
”No ei se ole ensimmäinen kerta.” Nemo huokaisi ja nousi lähteäkseen.
Kioto nojasi väsyneenä pöytään, hän katseli Arukoorua, ainoaa tyttöä joka oli tähän mennessä uskaltanut liittyä heidän seuraan. Yhtäkkiä hän muisti tämän sanat. ”Sinä kuolet nuorena.”
Sanat kummittelivat päässä saaden kolean merkityksen. Ei tulevaisuutta. Kiotoa rupesi yhtäkkiä pelottamaan ja hän tarrasi vierustoveriaan kädestä.
”Kioto, mitä sinä teet?” Umeboshi kyttäsi Kiotoa hieman kummastuneena, siirtäen katseensa hitaasti Kioton käteen joka puristi hänen omaansa.
”Eh..? En mitään.” Kioto vetäisi kätensä äkkiä pois ja nousi tuolilta. ”Menen nukkumaan.”
Joku ajatus velloi levottomasti sisällä. Se teki niin pahan olon että sattui. Kioto liukasteli kylmällä lattialla ja oli vähällä törmätä Aoihin joka kaiversi antaumuksella nuppineulalla rannettaan auki.
Kioto pysähtyi katsomaan Aoita ja oli vähällä purskahtaa itkuun tietämättä itsekkään mitään syytä sille. Paha olo vain kuristi sisältä ylös sellaisella vimmalla, ettei ehtinyt tajuta mikä iski.
”Kioto! Odota.” Umeboshi juoksi Kioton ja edelleen nuppineulalla viiltelevän Aoin luokse.
”Voin minä sinulle kertoa miksi Fredric on täällä. Hän sytytti talonsa tuleen. Se on pyromaani, siitäkö sinä nyt suutuit?”
Kioto kääntyi katsomaan Umeboshia ja äskeinen paha olo väisti kokonaan. Hän alkoi nauraa lähes hysteerisesti.
”En minä ole vihainen. Minua vain… äh ei sillä väliä. Pyromaani?”
”No mitä sitten…? Aoi mitä teet?”
Aoi kääntyi katsomaan poikia.
”En mitään. Välittäkää vaan omista asioistanne siinä saatana.”
”…Riko meikkipeili ja piilota sirpaleet suihkuletkuun niin voit viillellä salaa.”
”HEI ÄLÄ NEUVO SITÄ!”
Kioto nauroi. Ehkei tämä ollutkaan niin paha juttu kun oli aluksi kuvitellut. Ehkä nämä ihmiset nyt olivat hieman kummallisia, mutta ainakin he olivat aitoja. Eivät he ehkä voineet mennä illaksi istuskelemaan kauppojen pihalle ja juomaan väkijuomia. Eivätkä he voineet katsoa telkkaria yömyöhään asti, mutta sen eron vankilasta täällä oli. Että täällä oli mahtavia ihmisiä.
Tosin, Kioto varmasti tulisi vielä muuttamaan mieltään.
~
Liian varhain aamulla keskusradiosta alkoi kuulua rauhallista musiikkia. Ensimmäinen reaktioni siitä oli hämmennys, mutta nyt olin jo tottuneempi siihen. Torstai. Olin ollut osastolla nyt kolme kokonaista päivää. Kolme liian pitkää ja rasittavaa päivää. Aurinko juuri ja juuri jaksaa pilkistää verhojen välistä. Liian aikaista herätä vielä, nukun hetken.
Repiminen todellisuuteen tapahtui liian rajusti.
”Kioto, on aika herätä!” Umeboshi heitti jollain nukkuvaa myttyä.
”Mitä?” Kioto singahti pystyyn ja väisti seuraavaa ammusta. Umeboshi heitteli märillä vessapaperi mytyillä häntä. Ovella seisoi Ryo, hiukset painovoimaa vastustavasti pystyssä, näytti nukkuvan seisoen. Samassa sekunnin sadasosassa Umeboshi huomasi Kioton yövaatteet.
”Nätit kalsarit muuten!” Umeboshi räkätti Kiotolle ja hyppäsi kauemmas kun toinen nappasi käteensä yhden Umeboshin käytetyistä ammuksista.
”Mitä sanoit?” Unisempi osapuoli vastasi uhoa äänessään.
”Voisitteko olla hiljempaa?” Joku kysyi Ryon takaa. Kaikkien kolmen pojan päät kääntyivät ääntä kohti. Ovella seisoi pitkä, tuntematon vaaleahiuksinen poika, tiiraillen heitä silmälasiensa läpi.
”Tottahan toki Fredric!” Umeboshi lirkutti ja hyppelehti ovelle.
”Niin Kioto, siellä on tänään rajoitettu erä lettuja. Pidä kiirettä tai syön kaikki”
Kioto vääntäytyi ylös ja kiskoi nopeasti vaatteet päällensä. Hän petasi sängyn, se kuin oli typerä käytäntö siisteyden vuoksi osastolla. Se vei liikaa aikaa. Käytävillä ei saanut juosta, heillä oli pieni sali sellaista varten, sitä tosin sai käyttää vain ohjaajan läsnä ollessa. Lattiat olivat aina aamuisin kylmiä, varmaan säästösyistä lämmitystä ei pidetty päällä öisin. Kioto kurvasi kaikesta huolimatta ruokalaan missä oli vasta muutama nuori. Umeboshi tietenkin jonon etupäässä, nälkäinen Ryo takanaan. Lyhyt jono liikkui ripeästi ja pian Kioto istahti neljän hengen pöytään ahmivan Ryon viereen. Siinä missä ruokaa annettiin aina liikaa, herkkuja ja välipaloja säästeltiin.
”Kuule Umeboshi, ketä se poika käytävässä tänään aikaisemmin oli?”
”Mh, tarkoitat Fredriciä? Hän on myös aika uusi. Kovin hiljainen.”
”Tiedätkö miksi hän on täällä? Vaikutti aika normaalilta.”
”HEI! Enkö minä sitten näytä normaalilta!?”
”No et jos totta puhutaan.” Kioto nauroi ja tunki lettuja suuhunsa sillä huomasi Ryon tuijottavan ahneesti muiden lautasia, omansa jo tyhjennettyään.
”Kiitos, en kerro enää mitään.” Umeboshi tuhahti muka kovin verisesti loukkaantuneena, hotki viimeisetkin lettunsa ja lähti pöydästä. Kioto jäi typertyneenä katsomaan pojan perään, Ryon käyttäessä tilaisuutta hyväksi ja varastaessaan toisen lautaselta muutaman letun.
Kaikki nuoret olivat kerääntyneet istumaan suurehkon pöydän ääreen. Pöydälle oli aseteltu siisteihin riveihin saksia, kyniä ja kumeja. Yksi hoitajista jakoi pahveja selittäen samalla päivän toimeksiantoa.
”Te teette nyt teidän tulevaisuuden kuvanne. Voitte piirtää tavoitteenne. Mihin pyritte. Tekniikka on vapaa.”
Kioto katseli hetken paperia. Tulevaisuuden kuvanne? Tavoitteet elämälle? Ei niitä ollut. Vain epämääräinen tietoisuus vanhenemisesta ja kuolemisesta, se minkä kaikki tietävät olevan edessä. Umeboshi raapusti innokkaasti paperiinsa. Kioto yritti kurkkia tämän työtä, mutta se kuitattiin vihaisella ärähdyksellä.
”Vain hullut tahtovat nähdä taitelijan työn keskeneräisenä.”
Ryokin vaikutti olevan keskittynyt työhön, mikä oli harvinaista. Yleensä hän kävi jo tunnin paikallaan olon jälkeen kierroksilla, ampuen sormillaan kärpäsiä kuoliaaksi. Tunti kului hitaasti, minuutit suorastaan matelivat kiduttaen. Huone oli täynnä hiljaista puheensorinaa, ääntä kun sakset leikaavat paperia, kun kynän terä katkeaa ja se kiertyy teroittimeen. Aoin lähelle ei tosin laskettu saksia.
”No niin, katsotaanpas mitä olette saaneet aikaan. Aloitetaanko Fredricistä.” Hoitaja nosti Fredricin piirtämän kuvan ylös, tarkasteli sitä hetken ja näytti sitten muillekin.
”Kerrotko tästä hieman Fredric?”
”Siinä olen minä, maailman paras kemisti.”
”Sinulla ei ole perhettä?”
”Ei, kuolen luultavasti nuorena, viinaan ja stressiin.”
Hoitajan hymy sammahti hieman, mutta se ei estänyt häntä tarttumasta seuraavaan paperiin.
”No niin katsotaanpas mitä Umeboshi on saanut aikaan.”
Kuvassa oli tikku-ukko, jolla oli joko päässään purjeet tai liian isot korvat, ja jonka päässä oli epäilyttävästi kruunua muistuttava klöntti.
”Minusta tulee maailmanvaltias ja sitten minulle kuuluu oven karmitkin.” Umeboshi sanoi.
”Ja mikä se ikä olikaan?” Joku kysyi pöydän toisesta päästä.
Hoitajan ilme alkoi muuttua vähitellen epätoivoiseksi.
”No entäs Ryo?”
Ryon kuvassa oli tämä itse, suuren aseen kanssa tuhoamassa ihmiskuntaa. Muutama ryhmästä tirskahti, hoitaja sysäsi sen kädestään tyrmistyneenä.
”Ryo, tämän takia kiellän sinulta kaikki pelit loppuviikosta.”
Pojan ilme oli ensin epätoivoinen, sitten murhaava. Hän olisi halunnut väittää vastaan, muttei tosiaalta tahtonut jäädä ilman jälkiruokaakaan.
”Mitäs Kioto sai aikaan.”
Hoitaja esitteli muille huomaamattaan Kioton valkoista paperia.
”Onko tuo olevinaan abstraktia taidetta?” Umeboshi virkkoi halventavasti.
”Minulla ei ole vielä tulevaisuutta, ei tavoitteita. Tiedän kuolevani, mutta en pidä sitä tavoitteena, kaikkihan sen saavuttavat.” Kioto sanoi ja mulkaisi Umeboshia.
”No olet täällä korjaamassa asiaa, kun lähden täältä pois, huomaat että sinun elämälläsi on tarkoitus.”
”Niin ratakiskona” Umeboshi jatkoi lausetta muka vitsikkäänä.
”Entäs te Tsubasa ja Nemo?” Hoitaja nosti paperit jotka oli niitattu yhteen.
”Siinä olen minä ja Nemo. Yhdessä ikuisesti.” Toinen pojista kuulutti ja tarttui dramaattisesti pidempi hiuksista poikaa kädestä.
”Nuoret, luulette rakastavanne, vaan ettehän te mitään tiedä.” Hoitaja sanoi ja repi paperit tyynesti erilleen. Tsubasaksi kutsuttu poika ponnahti ylös.
”Se on meidän tavoitteemme, tulevaisuutemme. Et voi sanoa noin!”
Hoitaja lämäytti poikaa kunnolla kasvoille ja sanoi radiopuhelimeensa potilaan aiheuttavan häiriötä. Pian muut hoitajat syöksyivät pöydän luo ja vetivät pojat erilleen.
”Eivät he voi meitä erottaa, Aamutähti. Ei ne pysty siihen.” Tsubasa sanoi hoitajien raahatessa häntä pois. Nyt Nemokin nousi ylös ja yritti epätoivoisesti päästä Tsubasan perään. Hoitajat kuitenkin estivät sen.
”Nemo, mikäli et heti istu alas et pääse viikonloppu lomallesi!” Hoitaja kivahti, repi Tsubasan piirtämän kuvan ja siirtyi eteenpäin.
”Mitä..?” Kioto tuijotti häpeilemättömän hämmästyneesti takaisin paikalleen istuvaa Nemoa, kun tunsi pienen koputuksen olkapäällään. Arukooru, yksi harvoja osaston tyttöjä katsoi hieman surullisesti häntä ja kuiskasi murheellisena.
”Sinä kuolet nuorena.”
Kioto hätkähti ensin, mutta terve epäilys nousi saman tien pintaan. Hän ei kuitenkaan tahtonut kiistellä asiasta tytön kanssa, joten päätyi myöntelemään, vaikka sisäisesti vastustikin.
”Joo, aivan varmasti.”
Heitä odotti seuraavaksi pakollinen liikunta tunti, jossa he saisivat purkaa patoutunutta energiaa.
”Kuule, Umeboshi, mikä se Nemon ja Tsubasan juttu äsken oli?” Kioto uteli.
”Ai, et tiedä? He ovat rakastavaisia. Aika pari sanoisin. Äläkä sano Tsubasa, se on aina ollut OJ meille.”
”No sen kyllä olen huomannut, kukapa ei sitä kuhertelua ja siirappista lepertelyä ei olisi nähnyt. Häh OJ?”
”No mitä sitten kyselet tyhmiä. Niin. OJ.”
”Tarkoitin, miksi se hoitaja teki niin? Onko se joku homofobikko?”
”Jaa, ehkä siksi koska rakastuminen täällä on ehdottomasti kielletty.”
”Miten se voi olla muka kiellettyä?”
”Kysy natsilta.”
”Ai Verrulta? Miksi muuten Fredric on täällä?” Kioto yritti yllätyskysymystä saadakseen selville tämän oleskelun syyn.
”No se kuule… HEI! älä yritä, olen edelleen vihainen sinulle.”
Umeboshilta ei herunut tietoa joten Kioto kiinnitti huomionsa Ryoon joka murjotti vieressä, joten hän päätti yrittää kysellä tältä jotain.
”Kuule Ryo, en ole koskaan kysynyt miksi sinä tänne jouduit...?”
”Sidoin kerran dynamiitin kissani kylkeen, ja katsoin kun kissa juoksi verannan alle. No talo oli aika mäsä sen jälkeen.” Ryo sanoi tyynesti.
”Anteeksi mitä helvettiä!?” Kioto katsoi tyrmistyneenä vieressään seisovaa isompaa poikaa.
Umeboshi ulvoi naurusta ja oli kaatua selälleen lattialle.
”Ryo, ehkä olet ihan syystä täällä.” Kioto tuijotti edelleen järkyttyneenä Ryoa.
Jutustelu jäi vähemmälle liikuntatunnin alkaessa. He juoksivat ympyrää, leikkivät hippaa, punnersivat, pelasivat sählyä kunnes Ryo vimmastui ja rupesi lyömään mailalla Umeboshia, tekivät vatsalihaksia ja heittelivät koreja.
Kioto huomasi olevansa illalla väsynyt ja hikinen. Ruoka maistui kaikille paitsi Nemolle, joka vain heitteli haarukallaan pihvin palasta lautasellaan.
”Mikä Nemolla on?” Arukooru, joka oli liittynyt poikien seuraan, kysyi.
”Viikonloppu peruttiin. Sain arestia, enkä pääse viikonlopuksi ulos täältä.”
”Mitä? ei niin saa tehdä!”
”Kaikkein pahinta tässä oli, kun olimme suunnitelleet OJn kanssa menevämme yhdessä elokuviin ja sellaista. Nyt minun on jäätävä tänne, ja vaikka OJ tekisi mitä, hän ei saa arestia. Ettei vain olisi samassa rakennuksessa kanssani viikonloppua.”
”Otan osaa.”
”No ei se ole ensimmäinen kerta.” Nemo huokaisi ja nousi lähteäkseen.
Kioto nojasi väsyneenä pöytään, hän katseli Arukoorua, ainoaa tyttöä joka oli tähän mennessä uskaltanut liittyä heidän seuraan. Yhtäkkiä hän muisti tämän sanat. ”Sinä kuolet nuorena.”
Sanat kummittelivat päässä saaden kolean merkityksen. Ei tulevaisuutta. Kiotoa rupesi yhtäkkiä pelottamaan ja hän tarrasi vierustoveriaan kädestä.
”Kioto, mitä sinä teet?” Umeboshi kyttäsi Kiotoa hieman kummastuneena, siirtäen katseensa hitaasti Kioton käteen joka puristi hänen omaansa.
”Eh..? En mitään.” Kioto vetäisi kätensä äkkiä pois ja nousi tuolilta. ”Menen nukkumaan.”
Joku ajatus velloi levottomasti sisällä. Se teki niin pahan olon että sattui. Kioto liukasteli kylmällä lattialla ja oli vähällä törmätä Aoihin joka kaiversi antaumuksella nuppineulalla rannettaan auki.
Kioto pysähtyi katsomaan Aoita ja oli vähällä purskahtaa itkuun tietämättä itsekkään mitään syytä sille. Paha olo vain kuristi sisältä ylös sellaisella vimmalla, ettei ehtinyt tajuta mikä iski.
”Kioto! Odota.” Umeboshi juoksi Kioton ja edelleen nuppineulalla viiltelevän Aoin luokse.
”Voin minä sinulle kertoa miksi Fredric on täällä. Hän sytytti talonsa tuleen. Se on pyromaani, siitäkö sinä nyt suutuit?”
Kioto kääntyi katsomaan Umeboshia ja äskeinen paha olo väisti kokonaan. Hän alkoi nauraa lähes hysteerisesti.
”En minä ole vihainen. Minua vain… äh ei sillä väliä. Pyromaani?”
”No mitä sitten…? Aoi mitä teet?”
Aoi kääntyi katsomaan poikia.
”En mitään. Välittäkää vaan omista asioistanne siinä saatana.”
”…Riko meikkipeili ja piilota sirpaleet suihkuletkuun niin voit viillellä salaa.”
”HEI ÄLÄ NEUVO SITÄ!”
Kioto nauroi. Ehkei tämä ollutkaan niin paha juttu kun oli aluksi kuvitellut. Ehkä nämä ihmiset nyt olivat hieman kummallisia, mutta ainakin he olivat aitoja. Eivät he ehkä voineet mennä illaksi istuskelemaan kauppojen pihalle ja juomaan väkijuomia. Eivätkä he voineet katsoa telkkaria yömyöhään asti, mutta sen eron vankilasta täällä oli. Että täällä oli mahtavia ihmisiä.
Tosin, Kioto varmasti tulisi vielä muuttamaan mieltään.