~ психиатрическая больница~
Title: психиатрическая больница (mental hospital)
Author: Miki
Rating: R/NC-17
Pairings: many
Genre: AU, angst, drama, humor, romance, smut(?)
Varoitukset: Kiroilua löytyy
Summary: Suljetun osaston painajainen voi olla syvempi kuin luulisi.
Chapters: 1/?
A/N: Tämä fikki ei liity yhtään mitenkään hahmojen todelliseen tarinaan tai suhteisiin. Osa hahmoista saattaa olla jopa aika OoC, pahoitteluni. Aluksi oli tarkotus kirjottaa Dr_Linden (aka ufo-alien) Kibasta mutta kun en muista enään kunnolla millainen hahmo se oli niin yritän sotkea muita tähän sitten. HUOM! Kioton vanhemmat on tässä molemmat elossa.
~
Paikka näytti sairaalalta, surkeasta kodikkaaksi sisustamisesta huolimatta. Se oli kylmä, harmaa ja kuolleen vihreä. Valot olivat liian kirkkaat ja se loi tyhjän tunnelman. Missään ei ollut mitään terävää. Mitään vaarallista. Paikka oli kuin lapsiystävällisesti varustettu esikoislapsen saaneen pariskunnan koti. Lattia oli harmaa. Missään ei ollut ketään. Olivat kuuleman tunneilla.
Tunneilla? Opiskeltiinko täällä? Siitä ei näköjään pääse eroon edes mielisairaalassa.
Niin mielisairaala. Paikka mihin suljettiin sijoiltaan olevat ihmiset. Ne jotka näkivät asioita mitä ei ole olemassakaan, kuulevat ääniä joita ei kukaan muu kuule. Ne keille puhuvat kuolleet. Ja tämä osasto ennen kaikkea niille, jotka tykkäävät vahingoittaa itseään tai toisiaan.
Ihmiset voivottelevat lasten vanhempia. Mahtaa olla rankkaa kun lapsi on sekaisin. Minä en ole sekaisin. Silti… Silti astelen käytävällä kohti hoitoa. Äidin turvasta paikkaan jossa minut kasvatetaan terveeksi. En ole sairas.
En ole hullu.
"Tässä on sinun huoneesi" Hoitaja sanoi ja avasi valkoisen oven. Huone oli pienempi kuin omani. Vain sänky, pöytä, kaappi ja ikkuna, ikkunan alla taisi jopa olla patteri, miten ylellistä. Hoitaja oli ehkä kolmikymppinen, vakiintunut tekohymyn käyttäjä. Nyökkäsin ja kävelin katselemaan huonetta. Ei edes omaa vessaa. Ikkunasta näkyi pieneen puistoon. Piha oli varmasti hyvin aidattu. Toinen hoitaja toi matkalaukkuni mukanaan. Se oli pitänyt jättää aulaan infolle tulessamme sisälle. Sen sisältö oli nyt pengottu tarkasti, kaikki terävät asiat oli takavarikoitu. Myös mahdolliset huumausaineet tai mikä tahansa epäilyttävä materiaali oli otettu. Näin olin kuullut kun olin valmistautunut tänne lähtemiseen. Olin ihan vain kapinoidakseni pakannut puukon mukaan.
Hoitaja pyysi minua mukaansa näyttääkseen paikkoja.
Hän kierrätti minut ympäri osastoa. Ruokala oli suhteellisen iso, aivan sen päässä oli linjat mistä sai ruuan ja lautaset. Pöytäliinat olivat harmaanvihreitä koristamattomia. Ruokalan vieressä oli oleskelutilat. Siellä oli ruskeita vanhoja sohvia ja pieniä pöytiä siellä täällä. Lisäksi siellä oli muutama tietokone ja iso kasa lautapelejä ja piirustus tavaroita. Oleskelutilasta jatkui kaksi käytävää poispäin.
Käytävillä oli erikseen tyttöjen ja poikien vessat ja suihkutilat. Ne olivat yhteiset yllättäen. Toisen käytävän päässä oli pelihuone.
Pelihuoneessa oli biljardipöytä, televisio, play station 2 ja 3, Nintendo, läjä pelejä niihin ja ristikkoja ynnä muita tehtäväkirjoja. Vaikutti aika tylsältä. Lisäksi osastolla oli pieni kirjastonsa, musiikkitila ja luokkia.
Kun minut oli kierrätetty tärkeimmät paikat läpi, minut vietiin infoon missä äitini seisoi paksu ulkotakkinsa päällä.
"Muistathan noudattaa sääntöjä?" Äiti sanoi ja halasi pikaisesti. Nyökkäsin, vaikka tiesin, etten todellakaan aikoisi alistua kohtalooni lukitussa talossa.
"Tämä on omaksi parhaaksesi usko pois, muista että äiti rakastaa sinua" Äiti sanoi ja teki lähtöä. Ne samat sanat kun silloin kun päätös osastosta oli tehty. Äiti rakastaa sinua, olit millainen tahansa. Niinhän ne aina sanoo.
"Nähdään viikonloppuna" Pakottauduin sanomaan ja katselin äidin loittonevaa selkää. Ulkoilmaa pääsi karkaamaan sisälle ovesta. Hyvästelin hetkellisesti vapauteni.
Istahdin sängylleni ja katsoin ikkunaan. Minulle oli jätetty hetki omaa rauhaa purkaa laukkuni ja asettautua kodiksi. Pyh, en ikinä tulisi kutsumaan tätä paikkaa miksikään muuksi kun vankilaksi. Hoitaja tulisi hakemaan minut pian ruokailulle ja sen jälkeen tapaisin muita nuoria. Niin muita potilaita, ei innostanut. En tahtonut tavata ketään, en tutustua kehenkään mielipuoleen. Kuitenkin hoitajan tullessa hakemaan minua kuljin hieman vastahakoisesti ruokalaan.
Mikä meteli, oli ensimmäinen havaintoni muista nuorista. Hoitajat määräsivät ruuan määrän lautasille. Ruoka itsessään oli jo karmivaa mössöä, mutta sen määrä järkytti vielä enemmän. Jouduin istumaan hoitajien kanssa samaan pöytään. He eivät oikeastaan kiinnittäneet minuun mitään huomiota, joten sain jatkaa tarkkailuani rauhassa.
Nuoret näyttivät suurimmilta osilta täysin normaaleilta. Osa söi hyvällä ruokahalulla ruokaa, osa ei koskenut lainkaan. Muutama oli kokoajan äänessä, muutama istui hiljaa puhumatta lainkaan. Tyttöjä oli vain hyppysellinen. Tämä tuki erittäin hyvin käsitystä että pojat on keskimäärin väkivaltaisempia kuin tytöt. Hoitajat puhuivat keskenään ja pari sanaa särähti korvaan niin että keskityin kuuntelemaan keskustelua.
"… Täysin mahdoton, villitsee muita kapinallisuudellaan, jos vielä kerrankin tekee jotain tällaista seuraa kyllä rangaistus."
"Olen samaa mieltä, sen pojan on aika saada opetus käytöstavoista"
Eräs hoitajista sattui huomaamaan että olin onnistunut tyhjentämään lahjakkaasti lautaseni ja neuvoi minne likaiset astiat piti viedä. Sama hoitaja joka oli ollut tukena ja turvanani niin sanotusti, nousi pöydästä ja viedessään astiat ilmoitti muille ruokalassa oleville että ruuan jälkeen olisi tärkeätä että kaikki tulisivat oleskeluhuoneeseen. Muutama mumisi hyväksyvästi, jotkut mukisivat mutta tulivat kuitenkin.
Oleskelutilassa minun käskettiin seistä kaikkien edessä ja hoitaja pyysi esittelemään itseni muille.
"Olen Kioto." Sain sanotuksi.
"Kerro toki lisää Kioto" Hoitaja kehotti ja katsoi minua ystävälliseksi naamioidulla ilmeellä.
"Olen seitsemäntoista."
"Etkö tahdo kertoa enempää? Entä jos muut kyselisivät sinulta jotain?"
Yhtään kättä ei noussut ylös. Tunsin itseni todella hyväksytyksi sillä hetkellä, mikäli sarkasmi on sallittua.
"No osaattepas te taas olla hiljaisia. Kuitenkin, olkaa mukavia Kiotolle, hän on uusi täällä." hoitaja tokaisi ja lähti paikalta. Jäin seisomaan yksin ainakin 20 mielipuolen armoille. Vain yksi niistä hulluista uskalsi lähentyä. Se käveli suoraan eteen ja esittäytyi.
"Moi, olen Umeboshi, tervetuloa Kioto tähän vankilaan suoraan helvetistä." Hänen äänensä tihkui ivaa osastoa kohtaan. Tervehdin häntä hieman epävarmasti. Pidin mielessä että hän oli hullu ja minä en.
"No, kerrohan mitä mieltä olet tästä paikasta?" Umeboshi kysyi. Osa porukasta alkoi hajaantua, minne lie menivätkin.
"Ihan mukava." Valehtelin, en tiedä miksi. On vaarallista suututtaa mielisairasta.
"Mukava? Ehkä olet täällä ihan syystä jos olet todella tuota mieltä." Umeboshi nauroi ja jatkoi sen jälkeen hieman vakavampana. "Tulet vihaamaan paikkaa ennen viikonloppua, todella. Koko paikka on täysin perseestä."
Nyt vuorostaan Kioto naurahti. Oli huvittavaa kuulla noinkin lievä kirosana jonkun suusta, kun oli koko päivän kuunnellut kirjakieltä puhuvia aikuisia. Hetken se sai Kioton uskomaan että tämä Umeboshi tässä on aivan normaali nuori, väärässä paikassa kuten hänkin.
"En tiedä mitä puppua hoitajat ovat sinulle selittäneet mutta usko minua ne eivät ole lainkaan niin mukavia kun esittävät olevansa." Umeboshi sanoi hiljaa.
"Mitä tarkoitat?"
"Ne on natseja." hän sanoi vakavana.
"Natseja...?"
"Niin, ja heidän johtajansa, itse päähoitaja ja sairaalaopettaja on natsien uudelleensyntynyt päällikkö Hitler."
Kioto naurahti ja oli sanomassa jotain takaisin kun Umeboshi yhtäkkiä jatkoikin dramaattisesti. "Eikä hän varmaan koskaan käytä rintaliivejä."
Kioto purskahti nauruun. Olkoonkin hullu, tällä tapauksella oli selvä taito laukoa vitsejä. Umeboshi hymyili ja naurahti pienesti itsekin.
"No Kioto, oletko nähnyt jo pelihuoneen?"
Pian Kiotolöysi itsensä istumasta sohvalta Umeboshin viereistä. Heidän edessään lattialla istui heitä vanhempi poika joka hakkasi play stationin ohjainta tosissaan ja tappoi kaiken eteensä tulevan pelissä. Hän oli kuuleman Ryo. Koukussa väkivaltaviihteeseen Umeboshi kuiski. Pelisalissa oli rauhallista kunnes aivan yhtäkkiä joku rupesi huutamaan. Kaikki kolme poikaa käänsivät katseen huudon suuntaan. Pitkä ruskeahiuksinen tyttö huusi ja osoitti jotain. Hienoa, nyt se siis alkaa, ne näkevät näkyjä. Kioto mietti itsekseen ja katseli kuinka hoitajat juoksivat huoneeseen. He menivät tytön luo.
"Mikä hätänä Arukooru?" Yksi hoitajista kysyi.
"Aoi..!"
Hoitaja juoksi välittömästi erään pojan luo ja veti tämän pystyyn. Pojalla oli jotakin terävää kädessä, se näytti hieman ruokalan veitseltä. Hänen ranteistaan valui verta. Kiotolle tuli hieman paha olo. Aoi yritti riuhtoa itsensä vapaaksi mutta hoitaja oli vahvempi. Muut hoitajat olivat hakeneet sängyn johon Aoi sysättiin ja sängyn alta vedettiin remmit joilla rimpuileva poika saatiin pysymään paikallaan. Hänet sysättiin nopeasti pois peli huoneesta, Kioto yritti seurata katseellaan minne poikaa vietiin mutta se oli mahdotonta.
"Kuka tuo oli?"
"Aoi, sille käy aika usein noin. Jokin pakkomielle viiltää itseään." Umeboshi sanoi ja katsoi Kiotoa. "Et muuten ole kertonut miten jouduit tänne?"
"Pitkä juttu… miten itse?"
"Nousin sängystä ja potkaisin varpaankynteni irti sängyn jalkaan." Umeboshi sanoi vakavana.
"Mitä? Ei kun oikeasti?" Kioto nauroi.
"En kerro jos et sinäkään, hah siitäs sait." Umeboshi sanoi ja kääntyi taas katsomaan television välkkyvää ruutua. Ryo ei säästellyt luotejaan.
Kiotokin istui takaisin paikalleen. Umeboshissa oli jotain kummaa…
END OF PART ONE
Edit: korjailin kirjotusvirheitä
Author: Miki
Rating: R/NC-17
Pairings: many
Genre: AU, angst, drama, humor, romance, smut(?)
Varoitukset: Kiroilua löytyy
Summary: Suljetun osaston painajainen voi olla syvempi kuin luulisi.
Chapters: 1/?
A/N: Tämä fikki ei liity yhtään mitenkään hahmojen todelliseen tarinaan tai suhteisiin. Osa hahmoista saattaa olla jopa aika OoC, pahoitteluni. Aluksi oli tarkotus kirjottaa Dr_Linden (aka ufo-alien) Kibasta mutta kun en muista enään kunnolla millainen hahmo se oli niin yritän sotkea muita tähän sitten. HUOM! Kioton vanhemmat on tässä molemmat elossa.
~
Paikka näytti sairaalalta, surkeasta kodikkaaksi sisustamisesta huolimatta. Se oli kylmä, harmaa ja kuolleen vihreä. Valot olivat liian kirkkaat ja se loi tyhjän tunnelman. Missään ei ollut mitään terävää. Mitään vaarallista. Paikka oli kuin lapsiystävällisesti varustettu esikoislapsen saaneen pariskunnan koti. Lattia oli harmaa. Missään ei ollut ketään. Olivat kuuleman tunneilla.
Tunneilla? Opiskeltiinko täällä? Siitä ei näköjään pääse eroon edes mielisairaalassa.
Niin mielisairaala. Paikka mihin suljettiin sijoiltaan olevat ihmiset. Ne jotka näkivät asioita mitä ei ole olemassakaan, kuulevat ääniä joita ei kukaan muu kuule. Ne keille puhuvat kuolleet. Ja tämä osasto ennen kaikkea niille, jotka tykkäävät vahingoittaa itseään tai toisiaan.
Ihmiset voivottelevat lasten vanhempia. Mahtaa olla rankkaa kun lapsi on sekaisin. Minä en ole sekaisin. Silti… Silti astelen käytävällä kohti hoitoa. Äidin turvasta paikkaan jossa minut kasvatetaan terveeksi. En ole sairas.
En ole hullu.
"Tässä on sinun huoneesi" Hoitaja sanoi ja avasi valkoisen oven. Huone oli pienempi kuin omani. Vain sänky, pöytä, kaappi ja ikkuna, ikkunan alla taisi jopa olla patteri, miten ylellistä. Hoitaja oli ehkä kolmikymppinen, vakiintunut tekohymyn käyttäjä. Nyökkäsin ja kävelin katselemaan huonetta. Ei edes omaa vessaa. Ikkunasta näkyi pieneen puistoon. Piha oli varmasti hyvin aidattu. Toinen hoitaja toi matkalaukkuni mukanaan. Se oli pitänyt jättää aulaan infolle tulessamme sisälle. Sen sisältö oli nyt pengottu tarkasti, kaikki terävät asiat oli takavarikoitu. Myös mahdolliset huumausaineet tai mikä tahansa epäilyttävä materiaali oli otettu. Näin olin kuullut kun olin valmistautunut tänne lähtemiseen. Olin ihan vain kapinoidakseni pakannut puukon mukaan.
Hoitaja pyysi minua mukaansa näyttääkseen paikkoja.
Hän kierrätti minut ympäri osastoa. Ruokala oli suhteellisen iso, aivan sen päässä oli linjat mistä sai ruuan ja lautaset. Pöytäliinat olivat harmaanvihreitä koristamattomia. Ruokalan vieressä oli oleskelutilat. Siellä oli ruskeita vanhoja sohvia ja pieniä pöytiä siellä täällä. Lisäksi siellä oli muutama tietokone ja iso kasa lautapelejä ja piirustus tavaroita. Oleskelutilasta jatkui kaksi käytävää poispäin.
Käytävillä oli erikseen tyttöjen ja poikien vessat ja suihkutilat. Ne olivat yhteiset yllättäen. Toisen käytävän päässä oli pelihuone.
Pelihuoneessa oli biljardipöytä, televisio, play station 2 ja 3, Nintendo, läjä pelejä niihin ja ristikkoja ynnä muita tehtäväkirjoja. Vaikutti aika tylsältä. Lisäksi osastolla oli pieni kirjastonsa, musiikkitila ja luokkia.
Kun minut oli kierrätetty tärkeimmät paikat läpi, minut vietiin infoon missä äitini seisoi paksu ulkotakkinsa päällä.
"Muistathan noudattaa sääntöjä?" Äiti sanoi ja halasi pikaisesti. Nyökkäsin, vaikka tiesin, etten todellakaan aikoisi alistua kohtalooni lukitussa talossa.
"Tämä on omaksi parhaaksesi usko pois, muista että äiti rakastaa sinua" Äiti sanoi ja teki lähtöä. Ne samat sanat kun silloin kun päätös osastosta oli tehty. Äiti rakastaa sinua, olit millainen tahansa. Niinhän ne aina sanoo.
"Nähdään viikonloppuna" Pakottauduin sanomaan ja katselin äidin loittonevaa selkää. Ulkoilmaa pääsi karkaamaan sisälle ovesta. Hyvästelin hetkellisesti vapauteni.
Istahdin sängylleni ja katsoin ikkunaan. Minulle oli jätetty hetki omaa rauhaa purkaa laukkuni ja asettautua kodiksi. Pyh, en ikinä tulisi kutsumaan tätä paikkaa miksikään muuksi kun vankilaksi. Hoitaja tulisi hakemaan minut pian ruokailulle ja sen jälkeen tapaisin muita nuoria. Niin muita potilaita, ei innostanut. En tahtonut tavata ketään, en tutustua kehenkään mielipuoleen. Kuitenkin hoitajan tullessa hakemaan minua kuljin hieman vastahakoisesti ruokalaan.
Mikä meteli, oli ensimmäinen havaintoni muista nuorista. Hoitajat määräsivät ruuan määrän lautasille. Ruoka itsessään oli jo karmivaa mössöä, mutta sen määrä järkytti vielä enemmän. Jouduin istumaan hoitajien kanssa samaan pöytään. He eivät oikeastaan kiinnittäneet minuun mitään huomiota, joten sain jatkaa tarkkailuani rauhassa.
Nuoret näyttivät suurimmilta osilta täysin normaaleilta. Osa söi hyvällä ruokahalulla ruokaa, osa ei koskenut lainkaan. Muutama oli kokoajan äänessä, muutama istui hiljaa puhumatta lainkaan. Tyttöjä oli vain hyppysellinen. Tämä tuki erittäin hyvin käsitystä että pojat on keskimäärin väkivaltaisempia kuin tytöt. Hoitajat puhuivat keskenään ja pari sanaa särähti korvaan niin että keskityin kuuntelemaan keskustelua.
"… Täysin mahdoton, villitsee muita kapinallisuudellaan, jos vielä kerrankin tekee jotain tällaista seuraa kyllä rangaistus."
"Olen samaa mieltä, sen pojan on aika saada opetus käytöstavoista"
Eräs hoitajista sattui huomaamaan että olin onnistunut tyhjentämään lahjakkaasti lautaseni ja neuvoi minne likaiset astiat piti viedä. Sama hoitaja joka oli ollut tukena ja turvanani niin sanotusti, nousi pöydästä ja viedessään astiat ilmoitti muille ruokalassa oleville että ruuan jälkeen olisi tärkeätä että kaikki tulisivat oleskeluhuoneeseen. Muutama mumisi hyväksyvästi, jotkut mukisivat mutta tulivat kuitenkin.
Oleskelutilassa minun käskettiin seistä kaikkien edessä ja hoitaja pyysi esittelemään itseni muille.
"Olen Kioto." Sain sanotuksi.
"Kerro toki lisää Kioto" Hoitaja kehotti ja katsoi minua ystävälliseksi naamioidulla ilmeellä.
"Olen seitsemäntoista."
"Etkö tahdo kertoa enempää? Entä jos muut kyselisivät sinulta jotain?"
Yhtään kättä ei noussut ylös. Tunsin itseni todella hyväksytyksi sillä hetkellä, mikäli sarkasmi on sallittua.
"No osaattepas te taas olla hiljaisia. Kuitenkin, olkaa mukavia Kiotolle, hän on uusi täällä." hoitaja tokaisi ja lähti paikalta. Jäin seisomaan yksin ainakin 20 mielipuolen armoille. Vain yksi niistä hulluista uskalsi lähentyä. Se käveli suoraan eteen ja esittäytyi.
"Moi, olen Umeboshi, tervetuloa Kioto tähän vankilaan suoraan helvetistä." Hänen äänensä tihkui ivaa osastoa kohtaan. Tervehdin häntä hieman epävarmasti. Pidin mielessä että hän oli hullu ja minä en.
"No, kerrohan mitä mieltä olet tästä paikasta?" Umeboshi kysyi. Osa porukasta alkoi hajaantua, minne lie menivätkin.
"Ihan mukava." Valehtelin, en tiedä miksi. On vaarallista suututtaa mielisairasta.
"Mukava? Ehkä olet täällä ihan syystä jos olet todella tuota mieltä." Umeboshi nauroi ja jatkoi sen jälkeen hieman vakavampana. "Tulet vihaamaan paikkaa ennen viikonloppua, todella. Koko paikka on täysin perseestä."
Nyt vuorostaan Kioto naurahti. Oli huvittavaa kuulla noinkin lievä kirosana jonkun suusta, kun oli koko päivän kuunnellut kirjakieltä puhuvia aikuisia. Hetken se sai Kioton uskomaan että tämä Umeboshi tässä on aivan normaali nuori, väärässä paikassa kuten hänkin.
"En tiedä mitä puppua hoitajat ovat sinulle selittäneet mutta usko minua ne eivät ole lainkaan niin mukavia kun esittävät olevansa." Umeboshi sanoi hiljaa.
"Mitä tarkoitat?"
"Ne on natseja." hän sanoi vakavana.
"Natseja...?"
"Niin, ja heidän johtajansa, itse päähoitaja ja sairaalaopettaja on natsien uudelleensyntynyt päällikkö Hitler."
Kioto naurahti ja oli sanomassa jotain takaisin kun Umeboshi yhtäkkiä jatkoikin dramaattisesti. "Eikä hän varmaan koskaan käytä rintaliivejä."
Kioto purskahti nauruun. Olkoonkin hullu, tällä tapauksella oli selvä taito laukoa vitsejä. Umeboshi hymyili ja naurahti pienesti itsekin.
"No Kioto, oletko nähnyt jo pelihuoneen?"
Pian Kiotolöysi itsensä istumasta sohvalta Umeboshin viereistä. Heidän edessään lattialla istui heitä vanhempi poika joka hakkasi play stationin ohjainta tosissaan ja tappoi kaiken eteensä tulevan pelissä. Hän oli kuuleman Ryo. Koukussa väkivaltaviihteeseen Umeboshi kuiski. Pelisalissa oli rauhallista kunnes aivan yhtäkkiä joku rupesi huutamaan. Kaikki kolme poikaa käänsivät katseen huudon suuntaan. Pitkä ruskeahiuksinen tyttö huusi ja osoitti jotain. Hienoa, nyt se siis alkaa, ne näkevät näkyjä. Kioto mietti itsekseen ja katseli kuinka hoitajat juoksivat huoneeseen. He menivät tytön luo.
"Mikä hätänä Arukooru?" Yksi hoitajista kysyi.
"Aoi..!"
Hoitaja juoksi välittömästi erään pojan luo ja veti tämän pystyyn. Pojalla oli jotakin terävää kädessä, se näytti hieman ruokalan veitseltä. Hänen ranteistaan valui verta. Kiotolle tuli hieman paha olo. Aoi yritti riuhtoa itsensä vapaaksi mutta hoitaja oli vahvempi. Muut hoitajat olivat hakeneet sängyn johon Aoi sysättiin ja sängyn alta vedettiin remmit joilla rimpuileva poika saatiin pysymään paikallaan. Hänet sysättiin nopeasti pois peli huoneesta, Kioto yritti seurata katseellaan minne poikaa vietiin mutta se oli mahdotonta.
"Kuka tuo oli?"
"Aoi, sille käy aika usein noin. Jokin pakkomielle viiltää itseään." Umeboshi sanoi ja katsoi Kiotoa. "Et muuten ole kertonut miten jouduit tänne?"
"Pitkä juttu… miten itse?"
"Nousin sängystä ja potkaisin varpaankynteni irti sängyn jalkaan." Umeboshi sanoi vakavana.
"Mitä? Ei kun oikeasti?" Kioto nauroi.
"En kerro jos et sinäkään, hah siitäs sait." Umeboshi sanoi ja kääntyi taas katsomaan television välkkyvää ruutua. Ryo ei säästellyt luotejaan.
Kiotokin istui takaisin paikalleen. Umeboshissa oli jotain kummaa…
END OF PART ONE
Edit: korjailin kirjotusvirheitä