Raili-Leena Tykkyläinen-Lambropoulos, Kristiina Ketola-Orava, Tellervo Kylä-Harakka-Ruonala
Uudessa Kodin kuvalehdessä on juttu otsikolla "Mikä naiselle nimeksi?".
"Suurin osa suomalaisnaisista vaihtaa sukunimensä avioliittoon mennessä; 75 prosenttia naisista ottaa miehensä nimen.
-Suurin syy tähän on varmasti se, että miehen sukunimi yhteisenä nimenä avioliitossa oli juridisesti pakollista vuosina 1930-1985. Siinähän ehti jo muutama sukupolvi tämän tiedon varassa varttua, miettii nimistöntutkimukseen erikoistunut tutkija Sirkka Paikkala Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta.
- -
Myös 'näin on tehty' -perustelua kuulee paljon, mutta tosiasia siis on, että näin ei ole aina tehty. Perinteen, että oma nimi säilyy, mursi vasta vuoden 1930 avioliittolaki, joka määräsi naisen vaihtamaan sukunimensä vihkimisen myötä. Tämä nimenvaihtopakko eli Suomen laissa 55 vuotta, ja sitten pakko poistettiin - tosin hurjan kalabaliikin kanssa.
-Ennen kuin uusi sukunimilaki hyväksyttiin 1985, eduskunta joutui äänestämään siitä 15 kertaa SMP:n ja kristillisen liiton tekemien vastalauseiden vuoksi, muistelee Sirkka Paikkala.
-Lopulta lain sisältö hyväksyttiin, mutta vastustajat pitivät lakia 'suffragettien, feministien ja amatsonien' hankkeena, sillä 'todella rakastunut, luonteikas nainen kyllä ottaa avioliittoon mennessään miehensä nimen'.
Uutta lakia vastustettiin luomalla hyvinkin mielikuvituksellisia uhkia: lapsilla on kohta liuta nimiä ja postinkantajat sekoavat ja yhteiskunta murtuu.
- -
-Perinteisimmän käytännön mukaista ja yhteiskunnankin kannalta käytännöllisintä olisi, jos ihmiset säilyttäisivät oman nimensä koko elämänsä ajan, antamatta ehkä monienkin avioliittojen sekoittaa asiaa.
- -
Vaikka nainen pitäisi oman sukunimensä, jostain syystä lapset nimetään edelleen Suomessa isän mukaan. Itse asiassa lapset saavat yhä harvemmin sukunimensä äidiltä."
"Suurin osa suomalaisnaisista vaihtaa sukunimensä avioliittoon mennessä; 75 prosenttia naisista ottaa miehensä nimen.
-Suurin syy tähän on varmasti se, että miehen sukunimi yhteisenä nimenä avioliitossa oli juridisesti pakollista vuosina 1930-1985. Siinähän ehti jo muutama sukupolvi tämän tiedon varassa varttua, miettii nimistöntutkimukseen erikoistunut tutkija Sirkka Paikkala Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta.
- -
Myös 'näin on tehty' -perustelua kuulee paljon, mutta tosiasia siis on, että näin ei ole aina tehty. Perinteen, että oma nimi säilyy, mursi vasta vuoden 1930 avioliittolaki, joka määräsi naisen vaihtamaan sukunimensä vihkimisen myötä. Tämä nimenvaihtopakko eli Suomen laissa 55 vuotta, ja sitten pakko poistettiin - tosin hurjan kalabaliikin kanssa.
-Ennen kuin uusi sukunimilaki hyväksyttiin 1985, eduskunta joutui äänestämään siitä 15 kertaa SMP:n ja kristillisen liiton tekemien vastalauseiden vuoksi, muistelee Sirkka Paikkala.
-Lopulta lain sisältö hyväksyttiin, mutta vastustajat pitivät lakia 'suffragettien, feministien ja amatsonien' hankkeena, sillä 'todella rakastunut, luonteikas nainen kyllä ottaa avioliittoon mennessään miehensä nimen'.
Uutta lakia vastustettiin luomalla hyvinkin mielikuvituksellisia uhkia: lapsilla on kohta liuta nimiä ja postinkantajat sekoavat ja yhteiskunta murtuu.
- -
-Perinteisimmän käytännön mukaista ja yhteiskunnankin kannalta käytännöllisintä olisi, jos ihmiset säilyttäisivät oman nimensä koko elämänsä ajan, antamatta ehkä monienkin avioliittojen sekoittaa asiaa.
- -
Vaikka nainen pitäisi oman sukunimensä, jostain syystä lapset nimetään edelleen Suomessa isän mukaan. Itse asiassa lapset saavat yhä harvemmin sukunimensä äidiltä."